AALTOLIIKE
Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. (Alkuteos: Gehen, ging, gegangen, 2015) Suom. Jukka-Pekka Pajunen. 415 s. Kansi: Laura Lyytinen. Tammi, 2019
"Richard on ollut eläkkeellä vasta muutaman viikon, ja hän oli toki tiennyt tuona marraskuisena päivänä lukemansa asiat jo lähes koko elämänsä ajan, mutta vasta tänään hänen tajuntaansa sujahtanut pieni lisätieto saa kaiken loksahtamaan uuteen, erilaiseen järjestykseen. Kuinka usein onkaan vielä opittava uudestaan se, minkä jo tietää, ja oivallettava se aina vain uudestaan ja uudestaan, kuinka monet peitteet on revittävä pois ennen kuin on todella ymmärtänyt asiat aina ytimiä myöten? Riittääkö siihen edes yksi ihmisikä? Hänen - tai jonkun toisen?"
Klassisten kielten professori Richard jää eläkkeelle yliopistovirastaan Berliinissä ja äkkiä hän ei oikein tiedä, mitä tekisi sillä kaikella ajalla, mitä hänellä on. Hän kiinnostuu kaupungilla näkemästään turvapaikanhakijoiden mielenosoituksesta ja alkaa ottaa selvää turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja sen taustoista. Mitä hän oikeastaan tietää Afrikan maista ja niiden historiasta? Miksi nämä miehet ovat täällä?
Kirja on julkaistu Saksassa Euroopan suurena pakolaisvuonna 2015, mutta perustuu siis jo sitä aikaisempiin tapahtumiin ja tietoihin.
Richard perustaa yhden miehen tutkimusprojektin ja pyytää päästä vastaanottokeskukseen haastattelemaan turvapaikanhakijoita. Hän tallentaa jokaisen haastattelemansa miehen tarinan siitä, miten he ovat saapuneet Saksaan, mikä heidät on ajanut liikkeelle. Monet on tosiaankin kirjaimellisesti ajettu liikkeelle, kuten ne joukkoteurastuksista jäljelle jääneet afrikkalaiset, jotka Gaddafin hallinto Libyassa sulloi laivoihin ja pakotti merelle. Eurooppa pommittaa meitä, me pommitamme heitä mustilla takaisin.
Yli kahdeksastasadasta yhteen laivaan pakatusta ihmisestä hukkuu yli viisisataa ääriään myöten täyteen ahdetun laivan kaatuessa. Monet ovat kuolleet jo sitä ennen laivalla kuumuuteen ja veden puutteeseen, naiset ja lapset erityisesti. Loput tulevat pelastetuiksi ja päätyvät Italiaan, joka ei myönnä heille turvapaikkaa eikä anna oikeutta tehdä työtä. Siksi osa heistä päätyy vaeltamaan Saksaan.
Saksa ei kuitenkaan suostu edes käsittelemään heidän turvapaikkahakemuksiaan, koska Dublin II -sopimuksen mukaan vastuu turvapaikka-anomusten käsittelystä kuuluu sille maalle, johon turvapaikan hakija ensiksi saapuu. Minne näiden somekeskusteluissa elintasopakolaisiksi ristittyjen "laittomien" maahantulijoiden pitäisi siis mennä, kun heidät toivotetaan "takaisin sinne, mistä tulivatkin"?
Näistä aineksista Jenny Erpenbeck lähtee kokoamaan romaania, joka ainakin minulle osoittautuu yhdeksi yhteiskunnallisesti merkittävimmistä viime vuosien tai jopa vuosikymmentenkin romaaneista. Sellaisen siitä tekee paitsi Erpenbeckin hieno kerronta myös hänen syvällinen paneutumisensa kirjan aihepiiriin.
Pakolaisuus ja turvapaikanhakijoiden vastaanotto ovat aihe, jossa yhdistyvät polttavalla ja syvälle porautuvalla tavalla eurooppalaiset arvot ja niiden muutokset samoin kuin historian kertautuminen monin uusin ja monesti absurdein ja järkyttävin tavoin. Tarina ankkuroituu vahvasti saksalaiseen maaperään, mutta samalla se on universaalin eurooppalainen.
Miten ihmisten ja maiden väliset rajat piirtyvät? Richard on elänyt Itä-Saksan puolella ennen muurin murtumista. Vaikka kaupungin itäisen ja läntisen puolen yhdistämisestä on jo kolmekymmentä vuotta, hänen on silti edelleen vaikea tottua muutokseen ja suunnistaa Berliinin länsipuolella. Entä elävien ja kuolleiden välinen raja? Joitakin vuosia sitten kuollutta vaimoaan yhä kaipaava Richard ajattelee, että kaikkia Saksaan saapuneita afrikkalaisia yhdistää se, että he ovat pelastuneet kuolemalta merimatkallaan Eurooppaan, vaikka muita ihmisiä on kuollut. Myös Richard on lapsena säästynyt sodan aikaisissa pommituksissa. Ovatko he "lomailevia kuolleita", jollaisen nimityksen Richard on kuullut hilkulla kuolemasta pelastuneista.
Rashid, suurikokoinen, vahva ja temperamentikas nigerialainen seppä, joka on menettänyt perheensä merimatkalla Eurooppaan, on turvapaikanhakijayhteisön karismaattinen johtaja, jota Richard mielessään kutsuu Salamaniskijäksi. Mielessään hän antaa joillekin miehille mytologisia nimiä: Apollo, Hermes, Tristan...
Maiden ja kulttuurien välisiä rajoja Richardin on helpointa hahmottaa kielitieteen kautta, joten hän kyselee haastatteluissaan miehiltä heidän kotikielestään ja kielistä, joita he puhuvat. Kouluttamattomista ja ainakin osittain luku- ja kirjoitustaidottomistakin afrikkalaismiehistä osa puhuu puolta tusinaa eri kieltä. Hän itse vähemmän, vaikka onkin kielitieteen emeritusprofessori.
Kun hän tutkii miesten kielialueita, hän toteaa uudelleen ja toisesta näkökulmasta jo tietämänsä asian: klassisten kielten ja antiikin kulttuurin pohjarakenne löytyy Pohjois-Afrikasta, ei Kreikasta kuten Euroopassa yleisesti kuvitellaan. Euroopassa lukutaidottomalta vaikuttava kouluja käymätön mies on oppinut lukemaan aavikolla hiekkaan piirretyin kirjaimin äitinsä opettamaa tuareg-kieltä - saman kirjainjärjestelmän kirjaimin, jotka jo historiankirjoituksen isänä pidetty Herodotos näki.
"Hän aloitti lukemalla Herodotosta, joka jo 400-luvulla ennen Kristusta kuvailee garamanteja, tuaregien esi-isiä. Tämän berberikansan miehiltä kreikkalaiset oppivat taidon ohjastaa taisteluvaunujaan ja saman kansan naisilta runouden. --
Richard lukee, ja kun hän lukee, liikahtaa äkkiä myös kokonainen kreikkalainen jumaltaivas, joka oikeastaan on hänen erityisalaansa, ja äkkiä hän oivaltaa, mitä tarkoittaa, että kreikkalaisille maailman ääri oli siellä, missä Marokko nykyään sijaitsee, Atlasvuorilla, siellä Atlas piti maata ja taivasta erossa toisistaan, jottei Uranus syöksy taas Gaian päälle ja ota tätä väkivalloin. Seudut, joiden nimet ovat tänään Libya, Tunisia ja Algeria, olivat antiikissa alue tällä puolen maailman äärtä, siis maailma."
Erpenbeckille tyylilliset tehokeinot eivät ole sisällöstä erillisiä; muistin ja historiallisen kertautumisen teemoja hän tuo tyylillisesti esiin toiston kautta. Tapahtumien, vertauskuvien, sitaattien, pohdintojen ja keskustelujen toistuminen nostaa esiin sitä, mikä on temaattisesti tärkeintä. Kaiken kirjan tarinassa koetun kaaoksen ja päämäärätiedottomuuden vastapainona on teoksen tyylillinen täysipainoisuus ja eheys, joka tuottaa lukijallekin eheyttävän kokemuksen.
Kirjassa sukelletaan siihen epätoivoon, mitä ihminen kokee, kun ulkopuolisessa maailmassa ja sen toimintalogiikassa ei näytä olevan mitään järkeä, ihmisiltä riisutaan ihmisarvo (jälleen kerran) ja heitä säilytetään jossakin elämän ja kuoleman välitilassa sillä aikaa, kun heitä koskevat paperipinot vain kasvavat, ilman että kenelläkään on aikomustakaan tehdä mitään todellisia päätöksiä.
Pakolaisten tilanteeseen perehtyminen edellyttää myös pakolaisuutta koskevaan lainsäädäntöön tutustumista. Tästä tulee Richardille yllättävän lyhyt, mutta turhauttava projekti, josta ei paljon apua hänen tuntemilleen turvapaikanhakijoille heltiä, koska on selvää, että lakien ja säädösten ainoana tehtävänä on pitää pakolaiset poissa, pakolaisten oikeuksien toteutumisesta lainsäädäntö ei kanna huolta.
Richard huomaa pian olevansa mukana mielenosoituksissa ja muutenkin pakolaisten tukijoukoissa. Hän aloittaa ryhtymällä opettamaan saksaa. Myös jotkut hänen ystävistään ryhtyvät tukitoimiin ja ovat valmiita tinkimään hiukan omasta mukavuudestaan auttaakseen. Suuret rakenteet eivät liikahda, mutta pienissä on jouston varaa. Voimattomuudestaan syyllisyyttä kantava Richard miettii, kuinka säälittävää loppujen lopuksi ihminen kerrallaan -ajattelu on. - Mutta onko se? Ja onko kyseessä yksipuolinen avunanto?
Ainakin Richard kykenee ystävystymään useamman miehen kanssa ja myös auttamaan heitä tuntuvin tavoin. Hänen oma ystäväpiirinsä laajenee ja suhteet vanhoihinkin ystäviin saavat uutta syvyyttä, kun hän itsekin kirjan lopussa kykenee jakamaan muiden kanssa elämänsä vaikeimpia asioita.
Erbenbeckin pitkät, mutta jäntevästi koossa pysyvät ja helppolukuiset, rytmiltään miellyttävät ja toisistaan eroavat lauseet tekevät lukemisesta nautittavaa. Yksi Jukka-Pekka Pajusen käännöksen ansioista on tuon jäntevyyden ja helppouden säilyttäminen.
Kirja saattaa lukijan vastakkain Euroopan rajoilla tapahtuvien äärettömän surullisten ja kovien tapahtumien kanssa. Näiden tarinoiden ja niihin liittyvän todellisuuden tunteminen on meille kuitenkin myös oman identiteettimme vuoksi tänään vähintään yhtä tärkeää kuin olympolaisen jumaltaruston tunteminenkin.
"Ihmiset ovat liikkuneet mantereelta toiselle jo tuhansia vuosia eikä liike ole koskaan lakannut. On ollut kaupankäyntiä, sotia, karkotuksia, vettä ja ravintoa etsiessään ihmiset ovat usein seuranneet omistamaansa karjaa, he ovat paenneet kuivuutta ja vitsauksia, etsineet kultaa, suolaa tai rautaa, tai sitten he ovat pystyneet ainoastaan maanpaossa olemaan uskollisia omalle jumalalleen, toisinaan tuho on kohdannut, sitä on seurannut muutos, jälleenrakentaminen ja uudet asukkaat, tiet ovat olleet parempia tai huonompia, mutta koskaan liike ei ole lakannut.
Muualla:
Sanna Kivimäki: Euroopan ytimessä. Kiiltomato 1.10.2019
Kommentit
Lähetä kommentti