Siirry pääsisältöön

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita


Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita. Bazar 2021. 200 s. Suomentanut Sampsa Peltonen.

Arabiaksi kirjoittava, suomalainen Hassan Blasim on armoitettu tarinankertoja. Hänen tarinansa ovat täynnä tarinoita, jotka poikivat yhä uusia tarinoita, kuten erityisesti hänen edellinen kirjansa Allah99 kertomusgalleriallaan osoitti. 

Blasimin uusin kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä ollaan Mosulissa, kellokirkoksi kutsutussa dominikaaniveljeskunnan 1800-luvulla perustamassa kirkossa, jossa nyt toimii Isiksen kuulustelukeskus. Päähenkilöinä ovat Isisin joukkojen muonittaja ja hänen apupoikansa, vielä alaikäinen jesidinuorukainen, jonka Isis on ryöstänyt lapsena. Vanha mies kertoo pojalle iltaisin tarinoita kirkon historiasta rauhoittaakseen pojan mieltä tämän näkemien tapahtumien aiheuttamilta öisiltä painajaisilta.

Blasim kuvaa Irakin todellisuutta, jossa silmitön väkivalta on vaarassa leimahtaa milloin tahansa kidutukseksi ja kuolemaksi. 

Toisessa osassa pakolainen saapuu pohjoiseen onnelaan ja aloittaa turvapaikanhakuprosessin ja pitkän sopeutumisen outoon maahan. Tavanomaisten ennakkoluulojen, työnsaantivaikeuksien ja kulttuurierojen lisäksi sopeutumista vaikeuttaa avoimen rasististen liikkeiden nousu. Ja vielä enemmän näiden liikkeiden vähättely suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirjan osat ovat tavallaan toistensa peilikuvia. Ensimmäisessä osassa kerrotaan tarinaa Irakiin saapuneista muukalaisista, dominikaaniveljistä, jotka perustavat kellokirkon 1800-luvulla, sekä uskontojen rinnakkaiselosta ja sen katkerasta päättymisestä, samalla kun tarinan nykyisyydessä päähenkilöt yrittävät peittää todelliset mielipiteensä ja uskontonsa ja mukautua Isisin hallintoon. 

Toisessa osassa kuvataan irakilaisen muuttumista pakopaikkaa etsiväksi muukalaiseksi, ensin jo omassa maassaan ja sitten vieraassa maassa. Jo vuosia Suomessa asunut irakilainen kertoja jättää työpaikkansa Helsingissä ja lähtee pohjoiseen pieneen Sololandin pitäjään auttaakseen sikäläisiä vastaanottokeskuksen pakolaisia, joiden saama vastaanotto on muuttunut vihamieliseksi paikalla sattuneen alaikäisen tytön raiskaustapauksen vuoksi.

Muukalaisuus ja pakolaisuus inhimillisen olemuksen ja kokemuksen ytimenä nousee kirjan pääteemaksi. Pystyykö ihminen kohtaamaan oman ulkopuolisuuden pelkonsa vai tarvitseeko hän pelolleen sijaiskärsijän, ikuiseen ulkopuolisuuteen suljetun pakolaisen?

Blasimin kirja on, muun muassa, vahva puheenvuoro viime aikojen keskusteluun kulttuurisesta omimisesta. Samaan aikaan, kun pakolainen on asemaltaan alisteinen ja kaiken aikaa uhattu ja kyseenalaistettu, hän voi toimia laboratoriorottana, jota voidaan yksissä tuumin koko yhteiskunnan leveydellä tarkkailla. Inhimillisyyden ja myötätunnon nimissä. 

"He odottavat löytävänsä tragediastasi oman ihmisyytensä. He ottavat sinut paratiisiinsa ja ruoskivat sinua yötä päivää, koska pelkäävät pelon ja toivon loistetta silmissäsi."  

Muukalaisten epäinhimillistäminen yhtenäiseksi, pelkkiä stereotyyppejä sisältäväksi massaksi - väkivallan ja terrorismin uhaksi -, ja toisaalta oman maan kansalaisten rasistisen liikehdinnän ja väkivallan leimaaminen yksittäisiksi mielenterveystapauksiksi, saa kirjassa kuvauksensa. Pakolaisuudesta kirjaa suunnitteleva kertoja vertaa pakolaisten sopeutumisvaiheita sirkkojen muodonmuutoksiin. Pakolaisten sirkkalauma uhkaa hyvinvoivan lännen vilja-aittoja. Mutta: "Valkoisten ylisirkkojen nälkä ei laantuisi, vaikka maapalloja olisi kymmenen kappaletta." 

Lännen kestämätön hyötyajattelu törmää maailman kriisialueiden hätään. Lännen reuna-alueella on pieni Sololand, jossa voitetaan tuon tuosta maailman onnellisimman seudun arvonimiä, mutta siellä "ei ole oikein totuttu ulkomaalaisiin". Siellä kotoutumisillallinen päättyy katastrofiin, jota ei voi estää edes ihmisiä yli maantieteellisten ja kulttuuristen rajojen yhdistävä hyvä ruoka.

Sampsa Peltosen käännöstä arabiasta suomeksi en pysty tietenkään oikein arvioimaan, arabiaa kun en osaa. Kertojanäänien kielellinen rikkaus on kuitenkin leimaa-antavaa koko teokselle, eikä se olisi mahdollista ilman hyvää suomentajan työtä. "Sololandin" jättäminen kääntämättä on epäilemättä tietoinen ratkaisu, mutta minusta nimelle olisi ollut löydettävissä jokin suomenkielinen vastine, joka olisi toiminut suomenkielisessä tekstissä paremmin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eilispäivä ei kuole

Liisa Näsi: Eilispäivä ei kuole - Spekulatiivisen fiktion novellikokoelma. Basam Books 2019. 177 s.  Esikoiskirjan novellien maailma yllättää. Painajaismainen tai sadunomainen todellisuuden osa valtaa niissä alaa, kunnes vähitellen täyttää koko näyttämön. Näsin teksti ironisoi ja tuottaa hyperbolista todellisuuskuvausta nykyhetken ja kuvitellun tulevaisuuden elämänpiiristä.  Ikuisen unen parfyymia vanhuksille, kapitalistidodoja, metsän maahisasukkien loputtomia kauneusleikkauksia ihmiseksi muuttumista varten, entinen kettutyttö sivettikissojen kasvattajana pakkosyöttämässä kissoille kahvinpapuja luksuskahvin valmistamiseksi kissojen ulosteista... Personal shopperit auttavat asiakkaat valitsemaan kaikkein kalleimmat ja ylellisimmät valtion luomutuotteet. Työllistäminen vaatii jokaisen panosta valtiollisten sloganien mukaan, ja panos on kuluttaminen. "Samaan aikaan toisaalla" luonto iskee takaisin. Norsumatriarkan muisti ja kosto ulottuvat yli kuoleman. Lapset havaitsevat näkym

Takaisin lapsuuden kauhuihin: Jag for ner till bror / Lähdin veljen luo

      Karin Smirnoff:  Jag for ner till bror (2018). Lähdin veljen luo. Tammi 2021. 294 s. Suom. Outi Menna.  Smirnoffin kirjan alkuasetelma muistuttaa vähän Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Päähenkilö, nuorehko nainen, matkustaa hyvin pitkän ajan jälkeen entiselle, syrjäiselle kotiseudulleen Västerbottenin Smalångerin kylään. Siihen yhtäläisyydet melkein päättyvätkin, sillä siinä, missä Karilan tarina alkaa tästä kehkeytyä ja laveta kohti mielikuvituksellista seikkailua, Smirnoffin tarina kapenee ja tarkentuu kohti tuskallisia muistoja lapsuuden tapahtumista.  Henkilöiden keskustelut kuitenkin sukeutuvat samaan malliin sekä Karilalla että Smirnoffilla. Lauseet ovat yksisanaisia, keskeytyvät; ääneen lausuttuihin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta joskus niitä tulee lausumattomiin kysymyksiin. Kun Karilan syrjäseutujen outoudesta nouseva huumori on veijariromaanimaista ja kansanperinteen fantasiamaailmoista nousevaa, Smirnoffin huumori on sysisynkkää kuten myös tarina,