Anni Kytömäki: Mirabilis

Luonnon kerrostumat meissä

Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Jenni Noponen.

Anni Kytömäki: Mirabilis. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 688 s. Gummerus, 2024.

Kustantajan arvostelukappale, kiitos.

"Leonhard luetteloi lajeja ja järjestää kortistoa. Instituutin suojissa maailma on kunnossa, luonto nimilaputettu. Hän pitää siitä. Ulkona vallitsee kaaos, sekava verkko, jossa eliöt syövät ja lahottavat toisiaan, loisivat, suosivat, auttavat, tappavat muita ja omiaan. Luontoa ovat kaikki yhteiselon muodot, raakuus, rakkaus ja raadonsyönti. Hyllyillä ja laatikoissa otukset tyyntyvät lajinimiksi ja saavat tiiviin kuvauksen elinpaikastaan, ravinnostaan ja lisääntymistavoistaan. Kaiken takaa voi koettaa aavistaa elämän tarkoituksen, ja yleensä se on huomattavasti selkeämpi kuin ihmisellä, joka heiluu utuisten unelmien, täpärien onnistumisten ja hirveiden erehdysten välillä."

Suomalaisten löytöretket ja Amurin siirtokunta Venäjän omistamilla alueilla Koillis-Aasiassa ovat kiinnostaneet viime aikoina monia kirjailijoita. Katariina Vuoren Merireittejä menneisyyteen kuvasi Amurin siirtokuntaa perustamaan menevien pitkää merimatkaa ja siirtokunnan perustamiseen liittyvää utopiaa samoin kuin myös perillä odottaneen todellisuuden karuutta. Ida Turpeinen kertoi kapteeni Vitus Beringin tutkimusretkikunnasta romaanissaan Elolliset, ja retkikunnan luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin mukaan nimensä saaneen Stellerin merilehmän nopeaa lajikatoa on käsitellyt myös Aura Koivisto romaanissaan Mies ja merilehmä. Aki Ollikaisen Nälkävuosi puolestaan avasi lohduttomia näkymiä niihin olosuhteisiin Suomessa, joista 1860-luvun nälänhädästä kärsivästä maasta parempaa tulevaisuutta etsimään lähti useampiakin joukkoja uskalikkoja. Venäjän keisarin uudisasukkaille tarjoamat edut ja asutettavan alueen luonnonrikkauksien maalailu toimivat houkuttimina.

Myös Anni Kytömäen romaani lähtee liikkeelle 1860-luvun nälänhädästä ja sen liepeillä nälkiintyneen väestön keskuudessa raivonneesta punataudista. 

Ollaan Falkenhöjdien kartanossa Korraharjulla. Nuoriherra Aksel Falkenhöjd löytää talvipakkasilla kartanoon kaupungista pistäytyessään puutarhurin tyttären kartanon salista nukkumasta ja saa kuulla, että kotona on sairastuttu punatautiin ja äiti on käskenyt tyttärensä siirtyä kartanoon, jotta tämä säästyisi taudilta. Tyttö joutuu tuottamaan pettymyksen paikalle ruokavarastoja tyhjentämään saapuneelle kartanonherran pojalle muistuttamalla tätä, että herrasväki vei kaiken ruuan mukanaan jo syksyllä kartanosta lähtiessään, kartanoon ja sen palkollisille ei jäänyt muruakaan. Aksel lupaa lähettää puutarhurille lääkärin kaupungista, mutta apua ei kuulu. Riikka jättää kartanon taakseen molempien vanhempiensa kuoltua.

Riikan ja Akselin tiet tulevat vielä kohtaamaan monia kertoja maailmalla, mutta Riikka ei unohda nälkävuosien tapahtumia. 

Riikka päätyy raatamaan ruokapalkalla hätäaputyömaalle, jolla rakennetaan rautatietä. Hän on työmaan vahvin työntekijä ja saa siellä lempinimen Iso-Riikka. Kun miehet raahaavat perässään ratapölkkejä, Riikka kantaa. Ratatyömaalle ilmaantuu värväystoimiin myös kapteeni Herman Eriksson, joka kokoaa omaa retkikuntaansa kaukaiseen Amuriin.

Amurinmaan siirtokuntaan Riikka haluaa, ja jäljelle jää Suomessa eteenpäin pyrkivä rakastettu Daniel, jonka Riikka on kohdannut työmaalla. Riikka olettaa, etteivät miehet ole hänestä kiinnostuneita hänen ison kokonsa vuoksi, eivätkä useimmat olekaan. Mutta kaunis ja älykäs Daniel on. Pariskunnan kaksoslapset Riikka synnyttää yksin matkan aikana. Kaksoset, Artturi ja Ella, ovat mahdollisimman erilaisia keskenään, kuten isänsä ja äitinsäkin, mutta toisiinsa syvästi kiinnittyneitä ja luottavia.

Kytömäen tarinassa noihin aikoihin hyvin haastavat ja riskialttiit merimatkat Venäjän Kaukoitään ja sieltä takaisinkin sivuutetaan nopeasti. Mielenkiinto kohdistuu henkilöiden polveileviin tarinoihin ja matkan sijasta perillä oloon siellä, missä kulloinkin ollaan. Ja luonnon moni-ilmeisyyteen noissa paikoissa.

Retkunta saapuu Beringinsaarelle, jonka ainutlaatuiseen luontoon myös luonnontutkijoiden kiinnostus kohdistuu.

Kirja kuvaa tutkimusretkiä ja luonnontieteiden etenemistä paroni, sijoittaja ja kasviharrastaja Aksel Falkenhöjdin ja eläintieteilijä Leonhard Stejnegerin henkilöhahmojen kautta. Steijneger on todellinen henkilö, joka luonnontieteellisten tutkimustensa lisäksi on kirjoittanut perusteellisen elämäkerran Georg Wilhelm Stelleristä. Tarinassa hän suunnittelee ja kirjoittaa tätä elämäkertaa vuosikymmeniä, niin että Stelleristä tulee hänelle jopa enemmän kuin elävä henkilö: jossain määrin osa häntä itseään, sisäisesti läsnäoleva toinen henkilö, jonka kanssa hän käy alituista keskustelua.  

Aksel Falkenhöjd saapuu Beringinsaarelle tutkimaan sen mineraalivarantoja, ja siellä hänen ja Riikan perheen kohtalot jälleen solmiutuvat yhteen.

Luonnontieteiden voittokulkua seuraa talouden voittokulku luonnonrikkauksien hyödyntämisen myötä. Luonnontieteilijöiden suhde luontoon on kaksijakoinen, ihastusta ja omistautumista seuraa hyväksikäyttö. Haavoittuvan, eristäytyneen elinympäristön ihmistä pelkäämättömien lajien brutaali hävitys kuvataan kirjassa sydäntä särkevällä realismilla. 

Alkuperäiskansojen suhde luontoon on kunnioittavampi, sitä edustaa romaanin henkilöissä salaperäinen ja vaitonainen Saša, joka kuuluu Venäjän Kaukoidän alkuperäiskansoihin. Alkuperäiskansojen omistusoikeutta maahan ei tunnusteta sen enempää kuin vuorovaikutuksessa luonnon kanssa opittua viisauttaankaan. Se, mitä tapahtuu Beringinsaarella, tapahtuu myös Karibialla, tai Suomessa.

Kohtalokkaat ja peruuttamattomat virheet sekä ihmiselämässä että ihmisen suhteessa luontoon nousevat moniaalle polveilevassa tarinassa pintaan useita kertoja.

Tarinan minäkertoja on Ella, Riikan kaksosista toinen. Ellasta ja hänen veljestään Artturista tulee akrobaatteja, taiteilijanimiltään Arcturus ja Mirabella. Taivutellessaan kehoaan käärmenaisen ja trapetsitaiteilijan suorituksiin valitsemallaan esiintyjän uralla Ella kääntyy pois perinteisestä naisen ja äidin roolista. Vaikka rinnastus naisen ja luonnon hyväksikäytöstä historian saatossa on jo kulunut, se tuskin on menettänyt osuvuuttaan - ainakaan tässä romaanissa, jonka juonenkulkuja koetan olla paljastamatta liikaa ja pysytellä sen perusasetelmissa.

Viola mirabilis on saanut antaa nimimääreensä romaanin nimeen. Mirabilis tarkoittaa ihmeellistä, ja Viola mirabilis, lehto-orvokki, on viehättävä kasvi, jonka kasveista kiinnostunut paroni Aksel Falkenhöjd poimii mailtaan Korraharjussa, kuten monta muutakin kasvia täydentäessään kasvikokoelmaansa.

" - Valkoinen lehdokki. Sen lähellä kasvaa usein jotain muutakin kiinnostavaa, keväistä linnunhernettä tai lehtoneidonvaippaa.

    Tuijotan valkoisia kukkia, vihreää vartta, maahan jääneitä suuria lehtiä, ihmeellistä kasvia jota äiti ja isoäiti etsivät. Falkenhöjd löysi sen vilkaisemalla pensaan alle ja kiskaisi irti kuin voikukan."

Vailla koulutustakin Ellaa kiehtovat luonnon salat, sillä hänellä on poikkeuksellisen vahva luontosuhde. Luonnon ihmeiden älylliseen ymmärtämiseen hän saa pääsyn miehille sallitun opiskelun ja tutkimuksen kautta. Miehet esittelevät mielellään tietämystään ja Ella imee kuulemansa sisäänsä.  

Luonnontutkija Leonhard Stejnegerin ja Ellan ja kohtaloissa on samankaltaisuuksia, jotka saavat heidät aistimaan toisensa eräänlaisiksi sukulaissieluiksi. Heidän välilleen satunnaisesta tapaamisesta syntyvä side jatkuu kirjeenvaihtona.

He molemmat ovat kokeneet kuoleman läheisyyden, jonka Ella joutuu kohtaamaan myös työssään trapetsitaiteilijana joka päivä. Kuolema näyttäytyy tarinassa sulautumisena maahan, koko planeettaan, sen eläviin olentoihin ja  tuntemattomiin aikakerrostumiin. Kuolemalta pelastuneet kokevat sen sekä houkuttavana että pelottavana, kuin kohtuun palaamisena, jossa suurempaan yhteyteen imeytyvä ihminen tavoittaa jotain kaipaamaansa.

Kytömäen tekstiin on kerrostunut merkityksiä ja vertauskuvia; kielessä, joka on lähinnä yleiskieltä, avautuu tiheään uusia sanalöytöjä, ehkä eri aikakausilta tai murrealueilta, mutta paikoillaan luontevina kuin sijoilleen kasvaneina. Teksti ja kerronta ovat eläviä vaivattomalla ja luontevalla tavalla, lauseiden rytmi vetää syvälle tekstin uumeniin itsestään. Sanalla sanoen Kytömäki on kertojana mestarillinen. Runsassanainen luontevalla, kyseenalaistamattomalla tavalla, jossa tekstin muoto ja sisältö ovat yhtä luonnon moninaisuuden kanssa.

Pituudestaan ja vaihtuvista näkökulmistaan huolimatta romaani on minusta koherentimpi kuin Kytömäen edellinen, Finlandia-palkittu teos Margarita. Moninaisten ja hämmästyttävien tapahtumien langat pysyvät käsissä kuin trapetsitaiteilijalla köydet, vaikka lukija jännittyneenä pelkää otteen lipsuvan. Rinnakkaisten ja risteävien tarinoiden fokus pysyy varmoin ottein samoissa teemoissa, joita teksti lähestyy eri suunnilta. Kokonaisuus muodostaa lähes seikkailuromaanimaisen, satumaisiakin ulottuvuuksia omaavan tarinakudelman.

Luonnon käsittämättömän muuntautumiskyvyn ja voiman ja niille vastakkaisen haavoittuvuuden kuvauksena Mirabilis on Kytömäen edellistä romaania Margaritaa pitemmälle viety, runollisempi ja kohtalonomaisempi teos. Samaa niissä on ainakin Kytömäen kyky rakentaa siltoja eläinten ja ihmisen erilaisten kokemusmaailmojen välille jopa siinä määrin, että eläinten ja ihmisten kokemukset vaikuttavat monin paikoin yhtenevämmiltä kuin ihmisten kokemukset keskenään. 

Kirja on vaatinut paljon lähdeaineistoa ja kirjan synnystä ja siinä käytetyistä lähteistä kerrotaan sen jälkisanoissa. Kytömäki mainitsee myös Aura Koiviston kirjan Mies ja merilehmä sekä Ida Turpeisen Elolliset, jotka käsittelevät samaa aihepiiriä. Stellerin merilehmä pysyttäytyy tässä kertomuksessa hieman sivummalla, eläinten päärooleissa kirjassa koetaan turkishylje ja isomerimetso, molemmat Beringinsaarilla sinne suuntautuneiden löytöretkien jälkeen pian sukupuuttoon tapettuja nekin. Ja amurintiikeri, Amba, jonka majesteettinen hahmo on Sašan kansalle paljon muutakin kuin eläin. 

Riikka kohtaa Ambassa puuttuvan puolen itsestään ja tiikeri vetää häntä puoleensa vastustamattomasti ja järjenvastaisesti. Ellan taas sitoo kadonneisiin hylkeisiin ja isomerimetsoihin vahva samastuminen ja kohtalonyhteys. 

Kirjan henkilötarinoissa jonkinlainen sovitus menneisyyden kanssa on mahdollinen, elämä tarjoaa yllätyksiä loppuun saakka.

    "Ylitän ikivanhan meren ja saavun rantaan. Kallio seisoo vastassa pystysuorana ja vailla äärtä. Tunnistan saaren, se on sama, jota Herman Eriksson etsi, yhtä luoksepääsemätön. Hän oli oikeassa. Seinämällä lepattavat kadonneiden eläinten varjot.

    Hetken lepään saaren uumalla, sitten jatkan matkaa. Kallio avautuu minun tulla."

Romaani tuntuu runsaudensarvelta, sen maailma ja ihmiskohtalot ehtymättömiltä kiehtovuudessaan. Lukeminen vaatii taukoja, jotta luettuun ja siitä aukeaviin merkityksiin saisi taas palata täysin voimin, aistit ja mieli herkkinä ja tiedonjanoisena.

Sopusoinnussa teoksen luontoon liittyvän sanoman kanssa on, että kirja on painettu FSC-sertifioidulle paperille, josta 50% on kierrätyspaperia. Tästä hatunnosto sekä kirjailijalle että kustantajalle.

Muualla:

Suvi Ahola: Finlandia-palkittu Anni Kytömäki kirjoitti upean suurromaanin, jonka ääreltä ei haluaisi pois. HS 1.9.2014

Ina Ruokolainen: Kirja-arvio: Luonto perii velkansa Anni Kytömäen Mirabilis-romaanissa - Edeltäjiään pessimistisempi teos vie lukijansa Siperiaan saakka. Karjalainen 1.9.2024

Anni Kytömäki: Mirabilis. Kulttuuri kukoistaa -blogi 4.9.2024

Anni Kytömäki: Mirabilis. Kirjarouvan elämää 11.10.2024

Anni Kytömäki: Mirabilis. Raijan kirjareppu 5.10.2024

Helmet-lukuhaasteessa 2024

kirja sopii kohtiin:

1. kirjan nimessä erisnimi (tulkinnanvaraisesti)

2. tehdään taikoja

6. tapahtumat sijoittuvat hiukan 1920-luvullekin

7. rakastutaan

9. joku karkaa

11. kannessa on yksi neljästä elementistä

29. valehdellaan

35. vietetään aikaa luonnossa

37. herättää voimakkaita tunteita

40. erittäin kylmä tai kuuma

41. syntyy lapsi

49. julkaistu 2024