Löydetyt ja kadotetut lajit
Iida Turpeinen: Elolliset. Kansi: Safa Hovinen. 296 s. S&S 2023.
Äänikirjan lukija Marcus Bäckman
"-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa."
Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023.
Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja historiallinen näkemys, jolla Turpeinen aihettaan käsittelee.
Turpeinen on kirjallisuudentutkija, joka viimeistelee väitöskirjaa kirjallisuuden ja luonnontieteen risteämisistä. Tällä osittain selittynee romaaniin sisältyvä mittava tausta-aineisto ja sen taitava hallitseminen kirjan kerrontaratkaisuissa. Vaikka tarina leviää sekä historiallisesti että maantieteellisesti laajalle, säilyvät sukupuutto ja stellerinmerilehmä hyvin sen fokuksessa. Taustatyön suuruuden esittely ei myöskään nouse itsetarkoituksellisesti esille, kuten historiallista taustoitusta vaativissa teoksissa helposti saattaa käydä.
Luonnontutkija ja teologi Georg Wilhelm Steller saa liittyä kapteeni Vitus Beringin vuonna 1741 aloittamalle keisarilliselle tutkimusretkelle, jonka tavoitteena on löytää meritie Aasiasta Amerikkaan ja kartoittaa Amerikan rannikkoa, ylimpänä tavoitteena tietenkin Venäjän vaikutuspiirin laajentaminen. Matka alkaa kahden laivan rakentamisella Siperiassa. Stellerille suodut resurssit matkakohteiden luonnon kartoittamiseen ovat lähestulkoon olemattomat ja kapteeni sietää häntä laivallaan vain vaivoin.
Vaikka matka on epäonninen eivätkä sen tavoitteet täyty, saa kapteeni Bering kuitenkin nimensä kartalle raportoituaan nykyisin Beringinmerenä tunnetun alueen, vaikkei olekaan sen ensimmäinen purjehtija. Varsinaisesti matkan historiaan jäävin osuus on, että retkikunta kohtaa erään saaren rantavesissä tarumaisen, suunnattoman suuren eläimen, joka ei ole ollut tekemisissä ihmisen kanssa eikä osaa pelätä lainkaan. Stellerin mukaan nimensä saavan eläimen ja ihmisen yhteinen taival jää lyhyeksi. Laivan miehistö teurastaa suurimman osan saaren lähivesien populaatiosta käyntinsä aikana ja stellerinmerilehmä metsästetään sukupuuttoon 27 seuraavan vuoden kuluessa, kun sana tällaisen helposti pyydettävän suursaaliin olemassaolosta on levinnyt.
"Steller kuoli uskoen, että hänen löytämänsä merilehmä ruokkii Siperian. Mutta hän aliarvioi ihmisen nälän."
Turpeinen kuvaa kuinka vaikea ihmisen on hyväksyä ajatusta, että luonto ei olekaan ehtymätön aarrearkku, jonka pohjattomia rikkauksia voidaan ammentaa loputtomiin. Varhaiset ihmisen aiheuttamat lajikadot, kuten myös dinosaurusten luulöydöt 1800-luvulla, pakottavat luonnontutkijat silmäkkäin sen kanssa, että kokonaiset eläinlajit, suurista pieniin, voivat kadota maapallolta.
"On ehdotettu, että Pallaksen kirjaansa liittämän kuvan olisi piirtänyt Beringin tutkimusretken tarkastaja Pleisner. Ehkä hän luonnosteli eläimen raporttinsa marginaaliin omaksi ilokseen ja muistinsa tueksi, ja sattuman oikusta tuosta kuvasta tulee ainoa jälkipolville merilehmästä säilyvä silminnäkijäkuvaus. Muiden tutkimusmatkalla tehtyjen piirrosten kohtalona on jäädä saarelle ja kadota, maatua Stellerin näytteiden mukana, mutta tarkastajan raportit pakataan mukaan. -- (J)a niin ainoaksi todistukseksi eläimestä jää tarkastajan kömpelö piirros, jossa merilehmä muistuttaa hämmästynyttä, kalanpyrstöistä perunaa."
1800-luvun puolivälissä merilehmän ja ihmisen surullinen yhteinen taival saa vielä jatkoa, kun Venäjän tuolloin hallitseman Alaskan uusi, suomalainen kuvernööri Hampus Furuhjelm ilmoittaa keisarillisen yliopiston professorin Alexander von Nordmanin pyynnöstä valtion maksavan huomattavan palkkion merilehmän luurangosta, mikäli joku sellaisen löytää. Alaskan eläimistöstä on jo koottu luukokoelma, jota Furuhjelm aikoo esitellä keisarillisella vierailulla yhtenä todisteena Venäjän jo tuolloin hyödyttömänä pitämän alueen rikkauksista.
Tarinan Alaskaan sijoittuvaa osuutta tarkastellaan Furuhjelmin puolison Annan ja sisaren Constancen näkökulmasta. Kaatumatautia sairastava ja lähes vähä-älyisenä pidetty Constance saa veljeltään tehtävän siivota luukokoelma, jotta pysyisi poissa muiden tieltä. Constance ryhtyy toimeen hämmästyttävällä tarmolla ja pystyy hankkimaan tietoa ja luomaan järjestyksen aikaisemmin huonosti hoidettuun kokoelmaan. Hänen kauttaan hahmottuu nostalgissävytteinen kiintymyssuhde, jonka ihminen voi muodostaa eläimiin, joita käyttää luonnontieteellisinä tutkimuskohteina, välineinä ymmärtää elävää luontoa.
Furuhjelm saa kuuluttamansa stellerinmerilehmän luurangon, joka päätyy Helsinkiin, keisarillisen yliopiston kokoelmiin.
Seuraavan kerran lukija kohtaa merilehmän luurangon 1860-luvulla professori von Nordmanin ja tämän assistentikseen vastoin ajan tapoja valitseman kuvataiteilija Hilda Olsonin silmin. Professori Nordman toteuttaa julkaisun, jossa esittelee luurangon eläintieteellisen museon harvinaisuutena, ja hänen palveluksessaan tutkimusretkien osallistujana ja hämähäkkien piirtäjänä jo ansioitunut Olson saa samalla nyt ensi kertaa koottavan luurangon piirrettäväkseen. Professorin kuoltua Olsonin ura mikroskooppisen taitavana eläinlajien kuvaajana ja tutkimusassistenttina loppuu ja hän päätyy taideteollisuuden piiriin Lontooseen tuottamaan tapettien mallipiirroksia.
Saaga jatkuu 1950-luvulla, kun preparaattorina Helsingin luonnontieteellisessä museossa työskentelevä John Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa jo huonoon kuntoon päätyneen luurangon. Grönvallin myötä tutustutaan myös muunlaiseen preparointiin, sillä hän työskentelee luonnontieteellisen museon lisäksi Helsingin munamuseossa, Museum Oologicum R. Kreuger, teollisuusneuvos Ragnar Kreugerin lahjoittamassa museoerikoisuudessa, josta harva lienee kuullut, sillä se ei ole historiansa aikana koskaan ollut avoinna yleisölle.
Munamuseon myötä pääsemme vielä tutustumaan toiseen, suurimittaiseen sukupuuttotarinaan, linnunmunien keräilyyn luontoharrastuksen muotona, ennen kuin Turpeinen vetää langat yhteen ja jättää ihmis- ja eläinkunnalle vielä hiukan toivoa pitkäjänteisten suojelutoimien onnistumisen muodossa.
Turpeisen tavassa kertoa yhden lajin sukupuuton tarina on ansiona hänen kykynsä kytkeä tapahtumat niiden historialliseen hetkeen ja samalla valottaa tieteen reunaehtoja, olipa kyse hyötyajattelusta suurvaltapolitiikassa, naisten asemasta tai ammatillisesta yhteistyöstä, jota tieteenteko vaatii. Tutkimuksen taipaleilla monet osallistujat jäävät unohduksiin. Monet hyviksi tarkoitetut motiivit ja teot näyttäytyvät myös vaikutuksiltaan tuhoisina, kun niitä katsotaan jälkikäteen.
Turpeisen tyyliltään selkeä, ajatuksille tilaa antava ja vaivattomasti etenevä kerronta kuljettaa mieltä järkyttävää tarinaa halki vuosisatojen, antaen sisällön painavuuden upota lukijan tajuntaan. Turpeinen käyttää kaikkitietävää, samassa tyylilajissa pysyttelevää kertojaa eikä uppoudu henkilöidensä ajatuksenvirtaan. Tämä ratkaisu lisää tekstin luettavuutta, erityisesti kun kyseessä on ajallisesti useita vuosisatoja kattava tarina. Tekstin etenemisen rytmi on lähes klassisen kirkas ja notkea, minkä Marcus Bäckmanin luenta tuo äänikirjalla hyvin esiin.
Tavassaan kuvata luonnontieteitä reunaehtoineen Turpeisen teos asettuu mielessäni joukkoon, jonka lähivuosien eliittiin kuuluvat mm Olli Jalosen Taivaanpallo ja Merenpeitto, Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä ja Tracy Chevalierin Remarkable Creatures. Suomalaisten tekemiä maantieteellisiä tutkimusmatkoja samaan ilmansuuntaan ja samantapaisin tavoittein Beringin retkikunnan kanssa kuvaa myös Katariina Vuoren teos Merireittejä menneisyyteen, jossa matkataan kapteeni Fridolf Höökin retkikunnan mukana perustamaan Amurin siirtokuntaa suurten nälkävuosien 1860-luvulla.
Kustantajalle annan ruusuja kirjan hienosta, Safa Hovisen tekemästä kannesta. Risuja täytyy antaa kirjan asiasanoittajille kirjastoissa ja tietysti myös asiasanoituksen perustana oleville kustantajan tiedoille, joista moni kirjan historiallisesti kiinnostava henkilö puuttuu, esim. Hilda Olson. Kirjan päähenkilö on stellerinmerilehmä ja tarinan ihmishenkilöt ovat ainakin minulle tarinan kannalta melko samanarvoisia, joten tärkeyteen perustuvia valintoja heidän välillään on vaikea tehdä.
Lopuksi paluu kirjan alkulehdelle:
"Niin kauan kuin asiat pakenevat meitä ja katoavat vailla suostumustamme, ne luetaan hiljaisuutemme johdosta taruiksi - asiat, jotka voitaisiin pienellä vaivalla havaita jopa niissä nimenomaisissa paikoissa, joissa me niin uteliaina elämme."
Georg Wilhelm Steller, 1742
Muutama poiminta muualla kirjoitetusta:
Frida Keräinen: Lajien tuho. Kiiltomato 6.11.2023
Kirjasähkökäyrä 5.10.2023
Uudessa Helmet-lukuhaasteessa 2024
kirja sijoittuu helposti kohtiin:
11. Kirjan kannessa on yksi neljästä elementistä
31. Kirjassa on vammainen henkilö
32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa
35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa
37. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita
46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta
Kommentit
Lähetä kommentti