Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat

Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023.

Kustantajan arvostelukappale, kiitos.

Kuva: Ellen Karhulampi

"Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut."

Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkien läheisyydessä. Mitä syötiin, mitä ostettiin ja viljeltiin, mitä kaikkea kätevät naiset tekivät itse enemmän tai vähemmän onnistuneesti, ja mistä haaveiltiin. Kirjan tapahtumapaikkoja ovat Tallinna, erityisesti Ellenin asuinpaikka Meriväljan kaupunginosa, ja äidin ja tädin lapsuudenkoti Muhun saarella.

Ellen-täti, äidin sisar Ellen Noot (1933-2003), on kirjan kertojalle yhtä tärkeä kuin hänen äitinsä. Hän viettää tädin kanssa aikaa lapsena, lähtee Muhusta Tallinnaan tädin luo teini-ikäisenä ja huolehtii aikuisena vanhasta tädistään. Ellenin vastakohtaisuus kiehtoo ja hämmentää. Hän on tyylikäs, boheemi, kaunis ja lahjakas. Hän toimii mm kääntäjänä ja toimittajana ja tuottaa Suomeen kohdennettua propagandasisältöä radioon ja muualle Neuvosto-Viron aikana, pääsee matkustamaan Suomeen ja opettaakin viroa Oulun yliopistossa 60-luvulla, tuntee kulttuurieliittiä ja saa Kekkoselta kultaisen rannekorun. Hän tutustuu jo lukiolaisena kuuluisaan kommunistikirjailijaan Juhan Smuuliin, mutta heidän tarinansa on tässä kirjassa vain pieni sivumaininta. 

Ellenin vähemmän hohdokas puoli on hänen sairautensa, jonka vuoksi hän viettää aika ajoin kausia mielisairaalassa. Hänen harhansa palautuvat sota-aikaan ja sairausjaksoinaan hän kokee olevansa alituisen uhan alaisena, häntä seurataan, salakuunnellaan ja yritetään myrkyttää.

Kirjassa kertojan lapsuuden ja eri ikäkausien muistot tädistä ja äidistä sekoittuvat hänen nykyhetkeensä, jossa hän itse lähenee vanhuutta ja sekä äiti että täti ovat jo kuolleet. Kirja koostuu muistojen ja ajatusten sarjasta, jossa ei ole varsinaista juonta, ja se on syntynyt Muhun talossa iltahetkinä.

Rapistunut, mukavuuksia vailla oleva talo ja sen villiintynyt, vesaikkoinen ja loputtoman työsaran tarjoava puutarha muodostavat yhdessä Ellenin jo puretun talon kanssa tarinan kehyksen, ja enemmänkin. Talon kerrostumissa aika puhuu. Elämä, jolloin oli pärjättävä sillä, mitä kulloinkin sattui saamaan käsiinsä. Jolloin ei ollut varaa teettää korjauksia tai edes lämmittää taloa, mutta haaveiltiin ja rakastettiin kaikkia kiiltäviä, ylellisen tuntuisia materiaaleja. Elämä, jossa syötiin kaalia ja parempina hetkinä kotletteja ja huippuhetkenä juotiin kristallilasista valuuttakaupasta ostettua Sinebrychoffin lonkeroa, "suomalaisten krapulalääkettä".

"Kuvitelkaa, että Ellenin talossa olisi asunut kourallinen talonvaltaajia, jotka olisivat tehneet siellä olonsa mukavaksi. Heitä ei olisi yhtään haitannut, että talo ränsistyi, ettei ollut kondiksessa. Joku voi ihan rauhassa asua huoneessa, jonka lattian kulttuurikerrostuma ylettyy puoleen sääreen, ja olla ylpeä ja onnellinen, kun onnistuu siivoamaan niin, että paskaa on enää nilkkoihin asti. Sekasotkusta voi tykätä, kivan sotkuiset kasathan luovat viihtyisyyttä. Joku toinen kulkee rätti kädessä ja pyyhkii pienimmänkin kärpäsenkakan. Muuten hänen ei olisi hyvä olla. Kummatkin edustavat omalla tavallaan täydellisyyttä. Siinä oli äidin ja Ellenin ero. Ellen sopeutui kaaokseen, äiti taisteli sitä vastaan."

Tässä ei varmaankaan puhuta ainoastaan talosta, vaan ylipäätään elämästä ja mahdollisuuksistamme vaikuttaa siihen. Mudlum tunnustautuu fatalistiksi:

"Ihmisestä tulee sellainen kuin oli tarkoituskin tulla, ja ajat muuttuvat sellaisiksi kuin on määrätty."

Tämä näkemys voi nykyaikana tuntua lohdulliselta ja turvalliselta. Ehkä siinä piilee osuvan menneiden vuosikymmenten ajankuvan lisäksi se viehätys, joka on tehnyt kirjasta menestysteoksen Virossa.

Kirja liittyy tällä hetkellä kukoistuskauttaan elävään omaelämäkerrallisen kirjallisuuden trendiin. Hieman kirja muistuttaa myös yhtä lähivuosien suosikkiani, Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen -romaania, jossa toteutuu samantapainen kertominen esineympäristön kuvaamisen kautta, kun isoisän elämää tarkastellaan hänen tavarakerrostumiansa tutkailemalla. Tyylillisesti nämä kirjat ovat toki aivan erilaisia, vaikka jakavatkin saman perusidean.

Mudlum, oikealta nimeltään Made Luiga, on kirjoittanut romaanien ja novellien lisäksi esseitä ja kirjallisuuskritiikkiä. Tätini Ellen on palkittu Viron parhaana proosateoksena vuonna 2020.

Heidi Iivarin käännökseen on valitettavasti jäänyt joitakin pikkuvirheitä, mutta kirjan leppoisa, väliin terävä, jutustelunomainen tyyli tulee hyvin esiin käännöksessä.

"Mitä tiedetään ja muistetaan yksin eläneistä ihmisistä? On epäoikeudenmukaista muistaa heidät vain heidän viheliäisistä viimeisistä päivistään."

Muualla:

Marika Tammeaid: Mudlum: Tätini Ellen. Tuglas-seura Elo 5/2023.

Helmet-lukuhaasteessa 2024

kirja sopii ainakin kohtiin:

1. Kirjan nimessä on erisnimi

8. Kirjan nimessä on perheenjäsen (riippuu perhekäsityksestä)

19. Suomi mainittu

20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (Tallinna, osittain)

25. Kirjassa vietetään juhlapyhää

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa