Klassikkohaaste - Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja Vino nenä

Kirjallinen Limoncello Spritz - kuplivaa ja kirpakkaa

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja. Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen. 272 s. Kansi ? Like 2007.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos!

Luigi Pirandello: Vino nenä. Italiankielinen alkuteos Uno, nessuno e centomila, 1926. Suomentanut Juuso Kortelainen. 196 s. Kansi Kai Rentola. Impromptu Kustannus. 3. painos 2023.

Arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Kuva: Ellen Karhulampi

Sitruunoita Sisiliasta

"Kauhistuttavana leimahduksena minuun iski varmuus, että oven edessä seisova mies, nahkasalkku kainalossa, tuossa asunnossa asuva mies - en ollut minä, ei koskaan ollut minä."

Teatterin uudistajana ja absurdin teatterin edelläkävijänä parhaiten tunnetun Luigi Pirandellon tuotannosta löytyy näytelmien ja romaanien lisäksi muun muassa lukuisa määrä novelleja. Leena Rantanen on erinomaisesti suomentanut niistä edustavan kokoelman, jonka yhteydessä hän myös avaa vuoden 1934 Nobel-kirjailijan elämää jälkisanoissaan. 

Sitruunoita Sisiliasta -kokoelman novellit ovat peräisin vuosilta 1902-1935. Ne ovat muodoltaan perinteisiä, mutta käsittelytavaltaan kumouksellisia, lähinnä siinä suhteessa kuinka helposti niissä siirrytään tyylilajista toiseen, tragediasta komediaan tai päinvastoin. Paikoitellen ne ovatkin hulluttelevan kertojan juhlaa.

Pirandelloa on ehkä tutustumismielessä helpointa lähestyä humoristina. Mutta lukiessa nauru juuttuu usein kurkkuun ja kurkkua alkaa kuristaa myötätunto tai suru henkilöhahmojen pyristellessä parhaan kykynsä mukaan elämänsä lukinseiteissä. Monissa novelleissa, kuten esim. Pirandellon hiukan ennen kuolemaansa kirjoittamassa Vain päivä -kertomuksessa kuvataan myös vierautta ja eksistentiaalista ahdistusta tavalla, josta huumori on kaukana.  

Kirjassa on mukana novelleja Sisilian maaseudun karuista oloista sekä Rooman kaupunkilaiselämästä. Sattuma tai kohtalo heittelee novellien henkilöitä yhtä paljon kummassakin ympäristössä. Useampi novelleista, kuten niminovelli, on ollut myöhemmin pohjana tekijän näytelmälle tai niiden pohjalta on tehty filmisovituksia. Kuten Leena Rantanenkin toteaa, tämä ei tarkoita sitä, että novellit olisivat Pirandellon tuotannossa jonkinlaisessa luonnoksen roolissa. Pirandello on novellikirjailijana mestarillinen.

Niin Pirandellon maailmankuva kuin ihmiskuvakin tuntuvat olevan lähellä nykyajankin ihmisen mielettömyyden kokemuksia. Siksi hänen maailmaansa sadan vuoden taakse ei ole lainkaan vaikea siirtyä. Hän kuvaa loppujen lopuksi enemmän sitä, mikä ihmisessä on yleispätevää ja pysyvää eri aikakausina kuin ankkuroi henkilöitään historialliseen todellisuuteen, vaikka aikakausikin on läsnä monin tavoin tarinoiden miljöössä. Todellisuutta hipovan epätodellisuuden tunteen kosketus on kuitenkin usein hänen tarinoidensa varsinainen ympäristö.

Sisiliaan sijoittuvat novellit nostavat esiin syvää myötätuntoa alueen köyhyyttä ja ankaria elinolosuhteita kohtaan, jotka ovat muovanneet ihmisistä eri tavoin rujoja ja rampoja joko fyysisesti tai psyykkisesti. Saituus on useammassakin tarinassa naurun kohteena, näin erityisesti novelleissa Ruumisarkku odottaa ja Ruukku, jotka myös kuvaavat sisilialaisen kylän elämää kaikkien tuntemine erikoislaatuisine henkilöhahmoineen ja kärjistyvine tilanteineen, joille kertoja vielä lisää pilakuvamaisesti groteskeja piirteitä.

"Nocio Pàmpina, Sacramento, oli mitä mainioin hautausmaan vartija: haileat sammuneet silmät, hyttysen ääni, jo nyt pelkkä aave jonka henkäyskin voisi kaataa. Hän näytti kuolleelta joka on noussut haudasta toimittamaan miten kuten joitakin askareita.

Ja mitäpä täällä olisi edes tekemistä! Kunnollisia ja rauhallisia ihmisiä - nykyään - kaikki."  

Rujoudesta saattaa groteskien elementtien lisäksi puhjeta esiin jotakin kaunista, kuten rikkikaivoksen epäinhimillisissä olosuhteissa lastia raahaavan Cìaulan lähes mystisen ilmestyksen kokemus, kun hän joutuessaan tekemään töitä yölläkin nousee kaivoksesta ja näkee maisemaa valaisevan kuun tarinassa Cìaula löytää kuun.

Realismissaan novellit tarjoavat paljon tietoakin aikansa Italiasta elämäntapoineen. Naisten alistettu asema, siirtolaisten virta Sisiliasta Amerikkaan nälkää pakoon, lapsikuolleisuus, luokkaerot... Tästä todellisuudenläheisestä maaperästä nousee kuitenkin sadunomaisia tai jopa kauhuromantiikan oloisia tapahtumia ja kuvauksia. Näin esimerkiksi kaksoisolentoteemaisessa Pythagoraan huono onni -novellissa tai Rantasen H.C. Andersenin satuihin vertaamassa Muotokuvassa.  

Pirandellon novelleissa on paljon samaa kuin hänen myöhemmän maanmiehensä Dino Buzzatin ilkikurisissa, mutta myös surumielisyyttä kantavissa tarinoissa. 

Vino nenä

"Minä tunsin omikseni nuo silmät. Näin ne edessäni, mutta tunsin ne myös peilin tällä puolen, itsessäni. Tunsin ne  omikseni; en vain, että ne katsoivat minuun, vaan niissä itsessään. Ja jos minun oli mahdollista olla hetken tuntematta niitä, en enää nähnyt niitä. Voi minua! Asia oli juuri niin. Minun oli mahdollista nähdä ne itsessäni, ei pelkästään nähdä niitä.

Ja siinä se: kun olin ymmärtänyt tämän tosiasian, joka teki kokeestani pelkkää ilveilyä, yrittivät kasvoni peilissä yhtäkkiä vääntyä surkeaan hymyyn.

'Ole tosissasi, senkin tolvana!' huusin hänelle silloin. 'Ei ole mitään syytä nauruun!'"

Jos haluaa kurkistaa syvemmälle Pirandellon pohdintoihin vieraantuneisuudesta, identiteettien häilyvyydestä ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta, hänen romaaninsa Vino nenä sopii hyvin johdattelijaksi. Juuso Kortelaisen sujuva suomennos lisää osaltaan klassikon lähestyttävyyttä.

Romaanin alussa tapaamme elämäänsä tyytyväisen, isänsä koronkeruulla hankkiman omaisuuden turvin elävän 28-vuotiaan Vitangelo Moscardan, jonka elämä nyrjähtää paikoiltaan, kun hänen vaimonsa tulee todenneeksi hänelle, että hänen nenänsä on vinossa oikealle. Muitakin vikoja löytyy, kun vaimo näin avaa sanaisen arkkunsa.

Moscardan minuuden perustukset horjuvat, kun hän näiden esimerkkien vuoksi tajuaa olevansa ihan muuta kuin se, millaisena ihmiset hänet näkevät. Mistä muusta hän ei ole ollut tietoinen? Ja ovatko muut ihmiset sen paremmin tietoisia siitä, miten joku toinen heidät näkee? Itse asiassa meitä ihmisiä on vähintään yhtä monta kuin meitä katsovia toisia ihmisiäkin. 

Moscardaa alkaa vaivata outo yksinäisyyden halu: hän haluaa viettää aikaa yksinäisyydessä, mutta ei itsensä vaan jonkun itselleen vieraan oman kuvansa kanssa. 

Tämä on sysäys selkään, alamäki tempaa hänet mukaansa ja hänen ajatustensa ja kokemustensa itselleen vieras vauhti kiihtyy ja kiihtyy. 

"Kuten näette, jatkoin täysin tietoisena kävelemistäni pitkin hulluuden pääkatua, joka oli nimenomaan oma todellisuuteni, sellaisena kuin se oli tuossa vaiheessa täydellisen kirkkaana avautunut eteeni, kaikkine elävine, peilautuvine ja kanssani etenevine kuvineen minusta."

Siinä missä Moscarda kokee pääsevänsä syvemmälle todellisuuden luonteeseen paneutuessaan erilaisiin minuuden heijastumiin ja niiden välisiin monimutkaisiin kudelmiin ja tehdessään kokeita sillä, onko hänen mahdollista irrottautua noista itseään kahlitsevista vieraista kuvista, hän muiden silmissä etääntyy yhä kauemmaksi terveestä järjenkäytöstä. Tämä kaikki ei tietenkään voi päättyä hyvin.

Sortumatta houkutuksiin peilata Pirandellon omaa elämäkertaa kirjan ideaan ja tapahtumiin voi todeta, että hänellä on ajassaan harvinainen kyky kuvata itsestä ja todellisuudesta vieraantuneisuuden tilaa sisältäpäin. Aikaisempana vastaavana vierauden ja ulkopuolisuuden teemoihin keskittyvänä romaanina tulee mieleen F.M. Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1864).

On myös mielenkiintoista asettaa tämä Pirandellon romaani vaikkapa joitakin kymmeniä vuosia myöhemmin julkaistun, absurdin filosofian ilmentymänä pidetyn Albert Camus'n Sivullisen rinnalle. Camus kuvaa vieraantumista ja sivullisuutta äärimmäisen niukasti ja siihen liittyviä tunteita vieläkin vähemmän. Pirandellon päähenkilön puhetulvasta taas ei ole tulla loppua, ja hän kohdistaa sanansa suoraan lukijalle, tai usein myös kuin yleisölle, ikään kuin hakien kontaktia, vuorovaikutusta ja ymmärrystä, vaikkei uskokaan sellaista löytävänsä. 

Assosiaatiot Camus'n Sivulliseen eivät lopu tähän. Novellikokoelmasta Sitruunoita Sisiliasta löytyy novelli nimeltä Totuus, jossa Pirandello kuvaa vaimonsa taposta oikeuteen joutunutta maatyöläismiestä, joka ei pysty esittämään katuvaa oikeudenkäynnissä. Hän kertoo vain ja ainoastaan kaunistelemattoman, oppimattoman järjenjuoksunsa mukaisen totuuden tapahtumista ja ajatuksistaan, vaikka tuomarikin vihjaa, että katumuksesta olisi hyötyä tilanteessa. Tämä sama asetelmahan toistuu Sivullisessa vain uuteen ympäristöön siirrettynä. Myös herra Moscarda joutuu yhä sekavammaksi muuttuvassa elämäntilanteessaan oikeuteen vastaamaan syytteeseen murhayrityksestä. Oikeus kuitenkin vapauttaa hänet.

Moscarda onnistuu tavoittamaan mielenrauhan perikadossaan. Menetettyään vaimonsa ja annettuaan pois kaiken omaisuutensa, kun tajuaa, ettei halua olla se koronkiskoja, joka on kyläläisten silmissä, hän huomaa olevansa vapaa. Vapaa niistä sosiaalisista heijastuksista, joista hän aiemmin oli pääsemättömissä, ja vapaa elämään lahjoituksensa turvin asunnottomille rakennetun laitoksen yhtenä asukkaana, tarvitsematta enää tavata muita ihmisiä.

Siinä, mikä muiden silmissä näyttäytyy hulluutena, hän onnistuu löytämään lähes mystissävyisen rauhan ja sulautumisen luontoon, jonka elämä virtaa vapaana käsitteiden ja käsitysten kahleista.

"Käännän katseeni välittömästi pois kaikesta siitä, mikä pysähtyy ja kuolee. Ainoastaan niin pystyn vielä elämään. Syntyen hetki hetkeltä uudelleen. Estäen ajatuksiani ryhtymästä taas työhön sisälläni, ja sisälleni syntymästä taas onttojen rakennelmien tyhjyyttä. -- Ajatella kuolemaa, rukoilla. On vielä niitä, joilla on tämä tarve, ja kellot kutsuvat heitä. Minulla tätä tarvetta ei enää ole, koska joka hetki minä kuolen ja synnyn uudelleen, ilman muistoja. Elän ja olen kokonainen, mutta en enää itsessäni, vaan kaikessa ulkopuolellani."

Pirandello sivuaa romaanissaan myös identiteettien muokkautumiseen vaikuttamisen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Myös tässä hän tulee lähelle nykykirjallisuudessa tärkeää tematiikkaa. Viime aikoina lukemistani kirjoista samaa teemaa käsittelee Finlandia-ehdokkaana ollut Pasi Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia.

"-- Millainen todellisuus voi olla se, jonka ihmisten enemmistö onnistuu muodostamaan itsestään? Kurja, horjuva ja epävakaa. Ja alistajat, aivan, he käyttävät sitä hyväkseen! Tai pikemminkin he kuvittelevat, että he voivat hyötyä siitä saamalla muut kestämään ja hyväksymään sen merkityksen ja sen arvon, jonka he antavat itselleen, muille ja asioille, niin että kaikki näkisivät, tuntisivat, ajattelisivat ja puhuisivat niistä heidän tavallaan."

Muualla näistä kirjoista:

Otto Lappalainen: Klassikko: elämän naamioleikkiä. Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja. Kiiltomato /Lysmasken 20.9.2007.

Ville Ropponen: Pääsemättömissä modernista ja omasta itsestä. Arviossa Luigi Pirandellon Vino nenä. Nuori Voima 14.6.1019

Helmet-lukuhaasteessa 2024 

kirjat sopivat kohtiin:

1. Kirjan nimessä on erisnimi (Sitruunoita Sisiliasta)

6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle (Vino nenä on alkujaan ilmestynyt 20-luvulla)

20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo (Vino nenä, Impromptu Kustannus)

28. Kirjailija on Välimeren maasta

Tämä kirja-arvio on osa kirjabloggaajien vuotuista klassikkohaastetta, johon Satunnainen ohilukija nyt osallistuu ensimmäistä kertaa. Intouduin käsittelemään sekä Pirandellon novelleja että romaania, koska ne mielestäni täydentävät toisiaan mukavasti.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste kokonaisuudessaan Ankin kirjablogissa.