Albert Camus: Sivullinen. Ranskankielinen alkuteos: L'Étranger, 1942. Suomennos Kalle Salo. 135 s. Otava Kompassisarja, 1970. 3. p. (Myöhempiä painoksia on olemassa.)
Olisin tahtonut yrittää selittää hänelle ystävällisesti, melkein sydämeni pohjasta, että en milloinkaan ollut osannut tosissani mitään katua. Olin aina kokonaan kiinni siinä, mitä parhaillaan tapahtui, tässä päivässä tai huomisessa. Mutta siinä tilassa, mihin minut oli saatettu, en tietenkään voinut puhua kenellekään sellaiseen sävyyn. Minulla ei ollut oikeutta näyttää olevani sydämellinen, omaavani hyvää tahtoa. Ja koetin taas kuunnella, sillä yleinen syyttäjä rupesi puhumaan minun sielustani.
Albert Camus'n pienoisromaani Sivullinen on jättänyt lähtemättömän jäljen maailmankirjallisuuteen. Sen ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta ja suomennoksen ilmestymisestä 75 vuotta.
Kirja ei ole juoniromaani. Juoni on yksinkertainen, ja se kerrotaan pääpiirteissään jo kirjan takakannessa: Algerissa asuva nuori valkoihoinen mies, jota koko kirjan ajan puhutellaan hänen sukunimellään Meursault, tulee suunnittelemattomasti tappaneeksi miehen eräänä kuumana rannalla vietettynä päivänä. Hänet vangitaan ja oikeudenkäyntiin on haastettu todistajiksi kaikki ne ihmiset, jotka hän on surmaa edeltävinä päivinä tavannut. Noina päivinä hän on mm haudannut äitinsä ja aloittanut seurustelusuhteen.
Olen ostanut ja lukenut hyllyssäni olevan kirjan pokkaripainoksen 70-luvun alussa. Oma lukukokemuksenikin viettää siis 50-vuotisjuhlavuottaan, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Kirja kuului tuon aikakauden kulttikirjoihin ja sopeutumattomalle teinille siitä muodostui läheinen kuvaus yhteiskunnan valtakoneistoista ja sosiaalisista odotuksista.
Muistan tunteneeni myötätuntoa kirjan päähenkilöä kohtaan lukiessani kirjaa, ehkä noin 16-vuotiaana. Päähenkilö vaikutti kuin kahlitulta kehonsa sisään, kykenemättömältä ohittamaan kehollisia tuntemuksiaan hetkeksikään. Nykyisin ehkä sanottaisiin hänen kärsivän aistiyliherkkyydestä. (Ja - noh, varmaan hän saisi muitakin diagnooseja.) Itse päähenkilö toteaa asiakkaansa tunteettomuudesta järkyttyneelle puolustusasianajajalleen: "-- olen luonteeltani sellainen, että ruumiintarpeeni usein häiritsevät tunteitani".
Meursaultin aistimukset ja aistiyllykkeiden aikaansaamat ajatus- ja tarkkaavaisuuskatkokset on kuvattu kirjassa niin yksityiskohtaisesti raportoiden, että lukija samastuu niihin helposti.
Mutta kaikkien noiden pitkien ponsien, tuon loputtoman tunti- ja päiväkausia kestävän sielustani puhumisen ansiosta minulla oli tunne, että kaikki muuttui kuin värittömäksi vedeksi, joka huimasi päätäni.
Aseen käytölleenkään hänellä ei ole oikeudessa muuta selitystä kuin että aurinko häikäisi häntä ratkaisevassa tilanteessa.
Nykyisellä elämänkokemuksellani huomioni kiinnittyy kuitenkin päähenkilön aistiherkkyyttä enemmän hänen sosiaaliseen kyvyttömyyteensä - tai haluttomuuteen tai välinpitämättömyyteen - toimia sosiaalisten odotusten mukaisesti helpottaakseen omaa tilannettaan, eli esimerkiksi ilmaista tuntevansa surua äitinsä hautajaisissa, jollei koe sellaista tunnetta. Tästä tinkimättömyydestä totuuden suhteen tuleekin hänen suurin taakkansa oikeusprosessissa, jossa hänet nähdään täysin tunteettomasti ja katumattomasti toimivana hirviönä, kun katumuksen osoittaminen toimisi lieventävänä asianhaarana.
Rikokseen syyllistyneen odotuksiin mukautumattomuus johtaa oikeusdraamassa absurdiin tilanteeseen, jota puolustusasianajaja kuvaa oikeudelle esittämällään provosoivalla kysymyksellä: onko syytetty loppujen lopuksi tuomiolla ihmisen tappamisesta vai siitä, että on haudannut äitinsä? Koko syytetyn persoona ja hänen kaikki muut tekonsa tuntuvat olevan tuomion alla, ei vain rikos, josta häntä syytetään.
Eksistentialistiseen filosofiaan liitetty Camus kirjoitti Sivullinen-romaania yhdessä esseekokoelmansa Sisyfoksen taru ja Caligula-näytelmän kanssa; nämä teokset tehtiin muodostamaan yhdessä temaattinen kokonaisuus. Esseessään Camus esittelee absurdin filosofiansa perusteet: niin kuin myytin Sisyfos on tuomittu aina uudelleen aloittamaan kivenjärkäleensä pyörityksen vuoren huipulle, ihminen on tuomittu etsimään kaiken aikaa merkitystä maailmasta, jossa sellaista ei ole. Tässä ajatuksessa tiivistyi maailmansotien aikaansaama illuusioiden romahdus.
Sivullisuudesta tuli romaanin ilmestymisen jälkeen muodikas käsite. Mm. Colin Wilsonin aikanaan varsin tunnettu kirja Sivullisen ongelma, 1958 (The Outsider, 1956) löysi ja analysoi maailmankirjallisuuden ja historian sivullishahmoja ja heidän näkemyksiään ja todellisuuskokemustaan.
Sivullisen ilmestymisen juhlavuoden kunniaksi halusin lukea tämän pienen, mutta vaikutukseltaan suuren kirjan uudelleen, palauttaa mieleeni kirjasta aikoinani hyvin nuorena lukijana saamiani vaikutelmia ja vertailla, mikä mahdollisesti on muuttunut. Luin mielenkiinnolla myös Pekka Toikan Kiiltomatoon parikymmentä vuotta sitten kirjoittaman esseen Killing an arab (11.6.2003), jossa Toikalla on hieman samantapainen lähtökohta.
Toikka päätyy tulokseen, että Sivullinen on kestänyt hyvin aikaa. Romaanin niukka ja selkeä ilmaisu ei kyllä vaikutakaan vanhentuneelta Kalle Salon käännöksessä kuin korkeintaan joiltakin pieniltä, sinänsä merkityksettömiltä kohdin. Mielenkiinnolla kyllä ranskaa taitamattomana kirjallisuusihmisenä tosin lukisin uudenkin käännöksen kirjasta, jossa oikeastaan pienilläkin painotuksilla tekstissä voisi kuvitella olevan suuri vaikutus. Ehkä kirjan satavuotisjuhlavuonna sitten...
Suurimmat ongelmat itselleni romaanin uudelleen lukemisessa nykyaikana ovat kuitenkin historiallisia ja kulttuurisia. Tapa, jolla romaanissa häivytetään Algerian asema Ranskan siirtomaana ja kolonialistiset valtasuhteet uhrin ja syytetyn välillä tuntuu kiusalliselta. Samoin epäinhimillistävä tapa, jolla arabiväestöä kirjassa kuvataan lähinnä jossakin näkökentän laitamilla havaittavissa olevina häiriötekijöinä, mitä myös surman uhrin nimettömyys koko oikeuskäsittelyn ajan alleviivaa.
Yhtä levottomaksi lukijan tekee se välinpitämättömyys ja itsestäänselvyys, jolla kirjassa suhtaudutaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan pikkujuttuna. Päähenkilö osallistuu naapurinsa tyttöystävälleen tarkoittaman pahoinpitelyn valmisteluun; pahoinpitelyn oikeuttaa molempien miesten mielestä se, että tyttöystävä on ollut petollinen. Myöhemmin surmattava mies on pahoinpidellyn tyttöystävän veli, joka vaatii pahoinpitelijää välienselvittelyyn. Tästä käynnistyy kohtalokas tapahtumaketju, joka lopulta johtaa siihen, että Meursault ampuu miehen.
Vaikka perusasetelma maailman mielettömyydestä toki on edelleen kirjan keskiössä ja oikeusprosessin absurdi kuvaus havainnollistaa kollektiivisia ihmisten hallinnan prosesseja, ovat sosiaalisen havaitsemisen ja lukemisen tavat muuttuneet paljon kahdeksassakymmenessä vuodessa. Se, mikä ennen on ehkä saattanut olla "vähämerkityksinen" osa todellisuutta, on noussut huomion keskiöön. Siinä määrin, että se pakosti vaikuttaa myös lukijan tulkintaan päähenkilöstä ja hänen olosuhteiden uhri -asemastaan, jollaisena Sivullista on monissa (länsimaisissa) tulkinnoissa luettu.
Kamel Daoud julkaisikin 2014 Sivulliselle vastaromaanin Meursault, contre-enquete, jossa kerrotaan surmansa saaneen miehen tarina. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna suomeksi Leena Rantasen käännöksenä nimellä Tapaus Meursault (Aviador).
Mistä sivullisuus tai vieraus (L'Étranger-sanan sanakirjamerkitys on 'ulkomaalainen') Sivullisessa loppujen lopuksi tarkalleen syntyy? - Teos mahdollistaa niin monia tulkintoja, että aika ja uudet lukijat muuttavat sitä, niin kuin tietysti kaikkia teoksia.
Minulle sivullisuus tällä uudemmalla lukemiskerralla saa runsaasti ironisia ulottuvuuksia, joita tajuamaan olin liian nuori ensimmäisellä lukukerrallani. Aikakin noita ironisia kerrostumia tosiaan osaltaan tuottaa. Meursault on käytännössä Algeriassa konkreettisesti sivullinen, ulkomaalaisiin maahantunkeutujiin kuuluva henkilö. Kaikki on hänelle samantekevää eikä hän kykene suunnittelemaan tulevaisuuttaan vaan toimii hetkessä ilmaantuvien yllykkeidensä varassa. Nykyisyyteen ja kehonsa tuntemuksiin kahlittu päähenkilö löytää vasta vankilassa sen vähäisen merkityksen, mikä hänelle on mahdollista elämästään löytää, niistä ohimenevistä hetkistä, joita vankilassa kokee. Oliko hän loppujen lopuksi sen vapaampi ennen rikoksen tapahtumista?
-- ajattelin usein, että jos minut olisi pantu elämään kuivan puun runkoon, jossa ei olisi muuta tekemistä kuin katsella taivaan kukkaa pääni päällä, niin olisin siihenkin vähitellen tottunut. Olisin odottanut lintujen lentävän ylitseni tai pilvien tapaavan toisensa, niinkuin täällä odotin asianajajani omituisia solmioita --
Kirjassa on onneton, mutta kutkuttava, mieleeni pitkäksi aikaa jäänyt sivuepisodi vanhasta herra Salamanosta ja hänen koirastaan, jotka syvästi inhoavat toisiaan. Omistaja sättii ja lyö koiraa ja koira puolestaan niskoittelee kaikessa vastaan. Eräällä kävelyretkellä koira katoaa valjaistaan juuri, kun sen omistaja on hetkeksi syventynyt kahlekuninkaan katseluun. Koiran kadottua sen omistaja huomaa olevansa täysin eksyksissä ja yksin maailmassa.
Mihin tahansa olemmekaan kahlehdittuja - koira ja omistaja toisiinsa, Sisyfos ja kivi toisiinsa - me lopulta kehittelemme elämällemme merkityksen suhteessa tuohon asiaan.
Meursaultille avioituminen uuden, avioliittoa haluavan tyttöystävän kanssa on samantekevää, eikä hän välitä peitellä tätä, vaikka sanookin suostuvansa toteuttamaan tytön toiveen. Esimiehensä todetessa, että avioliitto on vakava asia, Meursault kiistää vakavuuden. Hän on yhtä valmis sitoutumaan hetken impulssista niin naiseen kuin naapurinsa kohtalokkaaseen välienselvittelyynkin. Ja yhtä valmis irtautumaan sitoumuksistaan kuin toimittaessaan äitinsä vastoin paikallista tapaa vanhainkotiin, "koska heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen".
Ajatus maailman ja kokemuksemme sattumanvaraisuudesta, absurdiudesta tai merkityksettömyydestä on paradoksi. Kokemuksena tunnistettava, mutta toisaalta mahdoton, sillä ihmisen mieli kehittää merkityksiä kaikesta ja kaikkialle. Näin käy myös Meursaultille, absurdiin maailmaan heitetylle koehenkilölle, joka viimeisinä hetkinään kieltää papin tarjoaman toivon, mutta luo kuitenkin tarinaa, joka lähenee erästä toista länsimaiseen ajatteluun ja historiaan suuresti vaikuttanutta tarinaa kuolemaantuomitusta.
Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän taivaan edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani sitä taas. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun olisi vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.
Yhdellä lauseella: Häikäistyminen Algerian taivaan alla
Muualla:
Kiiltomato Pekka Toikka Killing an arab 11.6.2003
Imagen blogit Antiaikalainen 19.3.2022
Juha Siro Camus'n Albertti ja Fingerporin Heimo 14.10.2009
Blogi Hengityskeinu 7.2.2013
Helmet-lukuhaasteessa 2022 kirja menee minulla kohtaan
35. Kirjassa on oikeudenkäynti
Lisäksi se sopii ainakin kohtiin:
17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua
18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja
23. Pieni kirja
32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja
33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat (Pohjois-)Afrikkaan
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
Kommentit
Lähetä kommentti