Elias Canetti: Marrakesin ääniä. Saksankielinen alkuteos: Die Stimmen von Marrakesch. Aufzeichnungen nach einer Reise, 1968. Suomentanut Esa Adrian. 118 s. Tammi 1998. 4. p. Ensimmäinen suomenkielinen painos 1981.
Kirjat houkuttavat toisiin kirjoihin. Kun olin lukuhaastetta varten lukenut Aino Kallaksen matkakuvauksen Marokon lumoissa, minun alkoi tehdä mieleni palata myös Elias Canettin Marrakesin ääniin. Olin varma, että minulla on kirja jossakin hyllyssäni, mutta etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Vaikutti siltä, että kirjahyllyni ja kirjapinoni olivat jälleen ahmaisseet yhden viattoman niteen pohjattomaan kitaansa, ne tekevät sellaista joskus.
Kirjaston kirjaa lukiessani tajusin, että olenkin luultavasti kuullut kirjaa luettavan radiossa enkä lukenut paperikirjana. Kuuntelemisen vaihtoehto ei heti juolahtanut mieleeni, koska muistan tutustuneeni kirjaan jo joskus 80-90 -luvuilla, jolloin en juuri kuuntelemista harrastanut. Kuunneltavaksi kirja sopii kuitenkin oikein hyvin. Sen kirjoittajalla on vahvasti auditiivinen, joskin myös visuaalinen muisti, ja se koostuu novellimaisista lyhyistä luvuista.
Nobel-kirjailija Elias Canetti on elementissään lyhyessä muodossa. Kaupungin havainnoinnista kehkeytyy kertomuksia, joissa Marrakes elää värikkäänä ja äänekkäänä. Canetti saa paljon irti kaupunkilaisten katselemisesta. Hän ei väsy tutkimaan ihmisten kasvoja ja lukemaan niiltä heidän tarinaansa, havainnoipa hän jopa kamelien persoonallisuuksia niiden ilmeiden perusteella ja päätyy tutkailemaan erästä levolle ja aterioimaan asettunutta kameliryhmää kuin englantilaisena teeseurueena.
Nopeasti hänelle valkenee myös kaupungin julmuus ja sen kovat elinehdot. Kamelien teeseurue onkin vaeltanut kaupunkiin valtavan matkan päätyäkseen teuraaksi, kamelimarkkinoilla eläimet yrittävät taistella elämästään haistaessaan ostettavaa etsivän teurastajan verenhajun. Aasit kiskovat kaikki kaupungin kuormat ja niitä kohdellaan niin huonosti, ettei sitä kestä katsoa. Eläviä kanoja käsitellään kuin lihapaloja.
Yhtä ankaraa on elämä monille kaupunkilaisille. Kerjäläisiä on kaikkialla ja he asuvat leireissä mm hautausmaalla. Sokeat kerjäävät ryhmänä. Canetti tapaa sokean pyhän miehen ja saa tältä siunauksen. Kerjäävien lasten hyväksikäytön kaikkien ulottuvuuksien tajuaminen täyttää Canettin mielen järkytyksellä.
Hänelle tuntuu olevan helppoa ylittää kielimuureja vain ihmisten kasvoja katselemalla.
Hän vierailee kaupungissa kolmisenkymmentä vuotta Aino Kallaksen jälkeen 1960-luvulla. Hänen tapansa jäädä katselemaan paikallisia ihmisiä pitkiksi ajoiksi on edelleen yhtä häpeilemättömästi tarkkaileva kuin Kallaksenkin, ja hän saa siitä myös väliin palautetta kaupunkilaisilta.
Itse sefardijuutalaisiin kuulunut Canetti hakeutuu myös Marrakesin juutalaisten pariin. Hän vierailee juutalaisessa kaupunginosassa mellahissa ja kokee suurta yhteenkuuluvuutta sen vanhan keskustorin kanssa.
En voinut enää lähteä täältä, satoja vuosia olin ollut täällä mutta olin sen unohtanut, ja nyt kaikki jälleen palautui mieleeni. Löysin täältä esille pantuina elämän tihentymät ja lämmön, jotka itsessäni tunnen. Siinä seisoessani minä olin tämä tori. Luulen että olen aina tuo tori.
Sattumalta, alituisessa tarkkailunhalussaan, hän tutustuu myös juutalaiseen perheeseen.
Djema el Fna, kaupungin ikivanha kauppatori, on hänelle yhtä suuri innoituksen ja ihmetyksen ja joskus myös kauhun aihe kuin Kallaksellekin, ja hän vierailee siellä toistuvasti, useita kertoja päivässä. Kertojien ja luku- ja kirjoitustaidottomien puolesta kirjoittavien kirjureiden perinteet kiinnostavat häntä. Hän seuraa nykyisin Unescon maailmanperintökohteeksi nimettyjä torin kertojien esityksiä lumoutuneena, vaikkei ymmärräkään kieltä. Kuin antropologi hän havainnoi leipiä myyvien naisten ja leipiä arvioivien asiakkaiden eleitä ja toimia ja onnistuu näkemään leipien myymisessäkin kiehtovan ja tarkoituksenmukaisen rituaalin.
Minulle ne olivat sanoja vailla merkitystä, väkevästi ja tulisesti suusta syydettyjä; niitä laususkelevalle miehelle ne olivat kalliita, hän oli ylpeä niistä. Hän järjesteli niitä noudattaen rytmiä, joka minusta kuulosti aina erittäin persoonalliselta. Kun hän vaikeni, seuraava sana kuulostikin sitten vielä edellistäkin väkevämmältä ja ylevämmältä. Kykenin vaistoamaan monien sanojen juhlallisuuden ja toisten piilomerkityksen. Imartelut lumosivat minut kuin ne olisi kohdistettu minulle itselleni. Vaaroissa pelkäsin. Kaikki totteli, väkevimmät sanat lensivät juuri niin kauaksi, kuin kertoja halusi.
Souqeissa, vanhan kaupungin kauppakujien sokkelossa, hän katselee toinen toisensa viereen ahtautuneita kauppiaita ja heidän tuotteidensa esillepanoa kuin omaa näyttämöään hallitsevia draaman henkilöitä.
Tuossa näytteillepanossa on kosolti ylpeyttä. Näytetään mitä pystytään tuottamaan, mutta näytetään myös, paljonko sitä on. On kuin kukkarot itse tietäisivät olevansa rikkaus ja pyrkisivät miellyttämään ohikulkijan silmää. Ei olisi ihme, jos ne äkkiä alkaisivat liikahdella rytmikkäästi, kaikki kukkarot yhdessä, ja värikkäällä hekumallisella tanssilla paljastaisivat kaikki viettelykset, joihin ne kykenevät.
Vaikka omalta taustaltaan hyvin kosmopoliittinen Canetti havainnoi monia ilmiöitä avoimin ja ennakkoluulottomin silmin, on hänen tekstissään havaittavissa myös aikansa leimaa ja stereotypiaa. Hän käyttää n-sanaa ja tyypittelee ihmisiä empimättä heidän etnisyytensä mukaan. Arabit ovat laiskoja, juutalaiset älykkäitä jne. Nämä luonnehdinnat hän tosin esittää omina havaintoinaan, ei ennakkokäsityksinään.
Itse vierailin Marrakesissa 2010-luvun puolivälin tienoilla, liki puoli vuosisataa Canettin jälkeen, ja edelleen tunnistan kaupungin äänimaiseman ja vanhat maamerkit, tavat ja tunnelman Canettin kuvauksesta kuin juuri mikään ei olisi muuttunut. Paljon on tietenkin muuttunut, mutta osittain onneksi ja osittain onnettomuudeksi ei kuitenkaan moni kaupungille luonteenomainen asia, kuten jo Kallaksen matkakertomusten yhteydessä sain todeta.
Kerronnallisessa taitavuudessaan, tiiviydessään ja persoonallisen, äänimaisemaa korostavan näkökulmansa ansiosta tämä Canettin pieni teos on minulle ehdottomasti matkakertomusten parhaimmistoa.
Lyhyesti: Kertojien kaupunki
Muualla:
Helsingin sanomat, Tuukka Kangasluoma 19.8.1994:
Nobel-palkittu Elias Canetti - Kirjailija jolla oli harras seurakunta
(maksumuuri)
Helmet-lukuhaasteessa 2022 kirjan voisi sijoittaa esimerkiksi seuraaviin kohtiin:
15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää
16. Kirjan luvuilla on nimet
23. Pieni kirja (118 s.)
33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat (Pohjois-)Afrikkaan
39. Novellikokoelma (laajasti tulkiten)
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi
Kommentit
Lähetä kommentti