Sinikka Nopola: Se myähästä ny. WSOY 2004. 193 s. Kannen suunnittelu: Kirsikka Mänty, kansikuvat: Markus Majaluoma. Hämäläistrilogian toinen, itsenäinen osa.
Mää istun muavitualissa mansikkatuakkonen käressä ja kaiken järjen mukaan mun pitäs olla tyytyväinen. Mää kuuntelen autojen ja moottoripyörien ääniä. Ne kaikki menee varmaan sinne missä se varsinainen kesä o.
Meitä muistutellaan nykyisin usein varautumisen tarpeesta. Ruokavara, lääkevara, survival kit, johon kuuluu veivattava vasa- öhh, radio, odottelee jo ehkä monenkin kodin komeronnurkassa. Mutta kuka muu kuin äitiyspakkausten tekijät muistaa, että kirjoilla on oleellinen tehtävä kaikessa varautumisessa ja selviytymisessä? Minä!
Siksi tulinkin sanomaan, että kotona pitää aina olla toiveikkaita, iloisia ja mielet korkeuksiin nostattavia ennen lukemattomia tai luettuja kirjoja, joista surkea sairastaja voi valita mieluisimman kuin leivostiskiltä baakelsin samalla kun vaivihkaa pyyhkäisee silmäkulmastaan iloksi vaihtuvan kyyneleen. Koin tämän jälleen kerran, kun vyöruusu sitoi minut sänkyyn ja hermokipuihin (tähän mennessä) viikoksi.
Keskittymiskyky 0, itsesäälitaso 100, jaksaminen 1,5. Mutta kuka olikaan ollut ennen sairastumistaan niin viisas, että oli tilannut Kierrätyskeskuksen kirja-alesta paketillisen kirjoja? Ei mitään ylenpalttista, vain muutaman viime vuosien kotikokoelmassakin välttämättömän huipun ja pari taattua kevyttä yllätystä ja yhden, josta kukaan ei taannut mitään eikä ollut takuulla kuullutkaan, mutta jossa oli hieno kansikuva.
Kipulääkkeenä ja hyvän olon pillerinä kolmiolääkettä paremmaksi osoittautui ihan odotetusti Sinikka Nopolan Se on myähästä ny. Jo yhteistyöllä Kirsikka Mänty & Markus Majaluoma tuotettu intensiivisen c-vitamiininkeltainen kansi puristi esiin viimeisenkin ilonpisaran potijasta. Mutta se hämäläisen toiveikkuuden ja riehakkuuden ilmentämisen suulaus ja naurettavuuksiin kohoava itsetehostuksen määrä... miten sille voisi olla sulamatta tautisinkaan ihminen, ei mitenkään. Ainakaan sellainen, joka on ihan saanut asustella hämäläisten keskuudessa Tampereella muutaman vuoden.
Eilan ja Rampen avioliiton vauhti ja silmissä vilisevät tilanteet miltei heittävät kyydistä likan, joka aikuisuutensa kynnyksellä pyrkii kehittämään huomaamattomuustaitojaan täysikasvuisen tasolle. Ydinarvot sisäistetään varhain ja jossakin vaiheessa on jo selkeästi myöhäistä enää toivoa että yksi perheenjäsenistä oppisi olemaan erottautumatta joukosta. Eila huomaa tämän, kun likka reissussa ollessa käy joka pysähdyspaikalla vessassa. Se kun on vaan semmonen paha tapa.
Likka on saunamökissä kimalaisten vankina, mutta ei voi tehdä asialle mitään, koska ei tiedä, mihin kimalaiset voisivat mennä, jos niiden koti hävitettäisiin.
Nopolan vaivattomalta tuntuva ote hämäläiseen sielunmaisemaan ei petä. Monissa äkkiseltään yksinkertaisilta vaikuttavissa elämäntilanteissa tarvitaan perusteellista pohdintaa ennen toimeen ryntäämistä. Perhe- ja muidenkin ihmissuhteiden dynamiikassa reagoimattomuus on täysin aliarvostettu hyve.
Onneksi Sinikka Nopolan kirjoja voi lukea loputtomiin uudelleen ja tuntea olonsa tervetulleeksi Eilan ja Rampen kahvipöytään. Mitenkään ihmisiä vakoilematta tai vertailematta, tietenkään, on kyllä opettavaista ja hauskaa nähdä, että muilla on niin paljon huonommin.
Niille lukijoille, jotka muistavat Rampen kuolleen jo hämäläissarjan ensimmäisessä osassa kirjailijalla on sanottavaa tämän kirjan alussa:
Tarkkaavainen lukija saattaa ihmetellä, kuinka Rampe on taas hengissä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki tässä kirjassa kerrottu on tapahtunut ennen teoksen Ei tehrä tästä ny numeroo tarinoita.
Kommentit
Lähetä kommentti