Satunnainen ohilukija

  Ann Patchett: Hollantilainen talo (Alkuteos: The Dutch House, 2019) WSOY, 2021. Suomennos: Laura Jänisniemi. 343 s. Kannen maalaus: Noah Saterstrom. Äänikirjan lukija: Santeri Kinnunen Kuolevatko talot koskaan suruun? Olin melko varma, että Hollantilainen talo osoittautuisi pettymykseksi, kuten usein kirjat, joista on kuullut etukäteen paljon kehuja. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kirja teki vaikutuksen hyvänä lukuromaanina, jonka lopettaminen oli hiukan haikeaa. Tarina, joka pitää sisällään kuvaamansa perheen kolmen sukupolven elämänvaiheet, on ensi sijassa kertomus Philadelphiassa sijaitsevasta talosta, jossa perhe asuu osan elämästään ja on sitä seuraavan ajan pääsemättömissä taloon liittyvistä muistoistaan. Talo on kaunis, tai hirveä, riippuen siitä kenen näkökulmasta on kyse. Se on arvokas arkkitehtoninen helmi tai pröystäilevä ja liian suuri tavallisen perheen taloksi. Juonen keskiössä ovat veli ja sisar, Danny ja Maeve, joiden isä antaa talon lahjaksi nuorelle vaimolleen. Tal

Pierre Lemaitre: Kyykäärme (Alkuteos Le serpent majuscule, 2021)  Minerva 2022. Suomentaja: Kaila Holma. 286 s. Kannen kuva: iStock ja Shutterstock. Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy. Vauhtia tai vaarallista menoa ja veritöitä ei ainakaan puutu Pierre Lemaitren hirtehisestä romaanista. Jos on ammatiltaan palkkamurhaaja, eläkkeelle jäämistä edeltävä aika saattaa osoittautua hankalaksi. Ainakin, mikäli kognitiiviset kyvyt uhkaavat jo heiketä merkittävästi. Näin käy kirjan päähenkilölle, 63-vuotiaalle Mathilde Perrinille, jonka uran loppuaikaa unohtelut, väärinkäsitykset ja virheelliset tulkinnat alkavat leimata siinä määrin, että työnantaja alkaa pohtia hänestä eroon pääsemistä. Päätös ei ole ihan helppo kolmenkymmenen moitteettoman uravuoden jälkeen. Lemaitre kertoo kirjan alkusanoissa kirjoittaneensa kirjan jo 80-luvun puolivälissä. Se jäi kuitenkin tuolloin pöytälaatikkoon, ja hän palasi siihen vasta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, tajutessaan jättäneensä jännärien kirjoittamisen hyvästei

Max Porter: Lanny. Faber & Faber, 2019. 210 s. Cover design by Faber. Max Porter: Lanny. WSOY, 2020. 216 s. Suomennos: Irmeli Ruuska. Kannen kuva: iStock, kansi: Martti Ruokonen.  Äänikirjan lukijat: Erja Manto, Toni Kamula, Krista Putkonen-Örn, Aku Laitinen, Jukka Pitkänen. He has been represented on keystones, decorative stencils, tattoos, the cricket club logo, he has been every English trinket and trash, moral for cash, mascot and curse. He has been in story form in every bedroom of every house of this place. He is in them like water. Animal, vegetable, mineral. They build new homes, cutting into his belt, and he pops up adapted, to scare and define. In this place he is as old as time.  He tells the fascinated plastic cap of times past. He resuscitates tales and teases stories from the molecular memory of the village. Lannyn tarina liikkuu myyttien ja kansantarujen maailmassa. Se syntyy luonnon ja ihmismielen vuoropuhelussa, jonka keskipisteessä on pieni poika, Lanny. Lanny ei

  Kuva: Ellen Karhulampi Paul Harding: Kilkuttajat (Alkuteos: Tinkers, 2009). ntamo 2021. 183 s. Suomentaja: Vesa Pynttäri. Sisältää kääntäjän kirjoittamat Jälkisanat. Ulkoasu ja kansi: Göran de Kopior. -- ehkä isäni katoaminen tapahtui siksi, että hän tajusi asioiden olevan näin: Hyvä tavaton, minut on tehty planeetoista ja puusta, timanteista ja appelsiininkuorista, nyt ja silloin, tässä ja siellä, rauta minun veressäni oli muinoin roomalainen auranterä, nylkekää päänahkani ja nähkää, miten kalloani peittää kaiverrus entisaikain merimieheltä, joka ei olisi ikinä edes voinut kuvitella työstävänsä minun kalloani -- Ensivaikutelma Paul Hardingin romaanista on sen omintakeinen tyyli ja rytmitys - kertojan aistittavissa oleva puheääni ja hengitys. Havainnot, aistimukset ja muistot sekoittuvat niin, että muistojen havainnot nousevat vahvimmiksi, puhkaisevat tekstin kalvon ja levittäytyvät lukijan ympärille kaikkiin aisteihin. Mies, George, tekee kuolemaa. Hän muistelee elämäänsä, isäänsä

Katri Tapola, Selja Raudas: Linnun neljä laulua. Aviador  Kustannus, 2022. Teksti: Katri Tapola. Kuvitus: Selja Raudas. Arabiankieliset käännökset: Aya Chalabee. Taitto: Kimmo Mustonen. Numeroimattomat sivut (47). Kustantajan arvostelukappale, kiitokset siitä! Kun lintu ja kissa nimeltä Don kohtasivat, he näkivät toisissaan valoa ja tunsivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. He elivät jonkin aikaa yhdessä onnellisina, lintu vahvistui ja sen vaurioitunut siipi parani. Don rakensi linnulle kylpylähteitä ja keinuja ja lintu oli vapaa lentämään miten halusi. Mutta sitten Donin valtasi levottomuus, jota se ei itsekään ymmärtänyt, ja niin se viipyi poissa kotoa. Ja lintu suri. Kun lintu yhteisen ajan päätyttyä oli valmis lentämään pois, se oli laulanut kolme laulua. Rakkaudesta, muutoksesta, suurten lintujen laulusta ja uuteen pesään pesimisestä. Ja mustasta sielulinnusta. Sielulintu on salaisuus / ja yöllä se laulaa laulun. / Keskellä yötä se kahahtaa ja aloittaa mustan laulun: // Sinä ole

Helmi Krohn: Meri matkustaa. Koulutyttökertomus. Runsaasti kuvitettu. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1934. 112 s. Helmi Krohn (1871-1967) ei ole kovin näkyvä hahmo suomalaisen kirjallisuuden historiassa nykylukijan näkökulmasta. Hänet muistetaan ehkä lähinnä monista klassikkokäännöksistään ja lasten Hipsuvarvas-kirjoistaan. Tämän lisäksi hän on kirjoittanut muitakin satuja, enimmäkseen jo unohtuneita nuortenkirjoja, romaaneja ja elämäkertoja ja toiminut sekä kustannustoimittajana että kirjallisuuskriitikkona ja päätoimittajana lastenlehti Pääskysessä sekä kulttuurilehti Valvojassa. Luonteeltaan hän on siis nykypäivän lukijalle enemmänkin kirjallisuuden harmaa eminenssi kuin kirjallinen tähti. Toisin kuin sisarensa Aino Kallas (1878-1956). Helmet-lukuhaasteessa on tänä vuonna kohta, joka edellyttää kahden samaan perheeseen tai sukuun kuuluvan kirjailijan teosten lukemista. Tämä muistutti mieleeni Krohnin perheen sisarukset. Jonkin aikaa asiaa tutkittuani ja mieleistäni lueskeltavaa sekä Hel

Aino Kallas: Marokon lumoissa. Pieniä kirjeitä Marokosta. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1931. 173 s. 49 syväpainokuvaa. Ensimmäistä kertaa eteläisten, eksoottisten maailmojen kosketus, kuin enteenä, että olemme pääsemässä pitkiksi ajoiksi eroon Euroopasta. Lontoon pikajuna saapuu Southamptonin satamaan, ja tuokiossa vilisee asemasilta kirjavanaan Rotterdam Lloydin Indrapoera-laivan malaijimatruuseja, niinkuin olisi laivaruumasta äkkiä livahtanut esiin lauma kiilusilmäisiä, häärääviä ihmisrottia. Pienikasvuisia, hentojäsenisiä, pään ympäri kierrettynä kirjava huivi, hiljaisenhiipiviä liikkeissään, epätodellisia, ikään kuin metsän menninkäiset, avojaloin tai paulakengät jalassa. Kaksi tällaista lintukotolaista tarvitaan raahaamaan laivaan tavallisen kokoista käsimatkalaukkua. Aino Kallaksen matkakertomuksen avauskappale kertoo jo aika paljon kirjasta: kaukokaipuuta, eksotismin etsintää ja vähemmän hienotunteista eri maista tulevien ihmisten ihmettelyä. Ainoatakaan malaijinaista ei ole matka

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. (Japaninkielinen alkuteos: Hisoyaka na Kessho, 1991) Tammi, Keltainen kirjasto, 2021. 362 s. Suomennos: Markus Juslin. Kansi: ? Äänikirjan lukija: Susa Saukko. "Olen niin iloinen, että onnistuin pyyhkimään pois sinun äänesi. Tiesitkö, jos hyönteiseltä katkoo veitsellä tuntosarvet, siitä tulee välittömästi säyseä. Se alkaa säikkyä, kyyristyy kasaan, eikä pysty enää edes syömään. Tässä on kyse samasta." Japanilaisella saarella tapahtuu outoja. Kaikki ihmiset menettävät pienin väliajoin aina johonkin tiettyyn, samaan asiaan liittyvät muistonsa. Kun muistot ovat menneet, ihmisillä on tapana hävittää ne konkreettiset esineet, joihin liittyvät muistot ovat poissa, heittämällä ne veteen. Yhdessä he seisovat rannalla myös sillä kertaa, kun ruusut katoavat, katsellen kuinka ruusujen terälehdet peittävät vedenpinnan ja muuttavat koko saarta ympäröivän veden punaiseksi. Muistojen konkreettisesta katoamisesta huolehtii muistipoliisi tiukalla valvonnalla ja moni

Alastair Reynolds: Permafrost. Tom Doherty Associates, 2019.  175 s. Read by Natasha Soudek. Helmet-kirjaston OverDrive Listen -äänikirja. (Käännetty suomeksi nimellä Ikirouta) "Paradox", Margaret said, "black and white, either present or absent. If you don't absorb, paradox hides its class. If you tempt to absorb, it kills you. Metaphorically. Mostly." I nodded. "That's correct." "But your mother went beyond binary paradox", Jo said. "She developed a class of models in which a paradox is a noise effect, a parameter of values rather than just black and white." "She spoke about it less as I grew older", I replied. "They hammered her, the all establishment, treated her like an idiot." * Alastair Reynoldsin pienoisromaani on tiiviiksi punottu dystopia, joka pitää otteessaan. Teemat eivät ole sen vähäisempiä kuin ajan olemus ja maailman tuhoutumisen estäminen. 2080-luvulla, jolloin ihmiskunnalla on enää joitakin

Kuva: Ellen Karhulampi Susinukke Kosola (Daniil Kozlov): Turkoosi vyöhyke. Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma. Sammakko 2021. 207 s. Ulkoasu: Riikka Majanen. Taitto: Daniil Kozlov. se on turkoosi, mutta suurimmaksi osaksi muuta / katsot kissoja / katsot kissoja ja itket / jäätelö valuu sormiasi pitkin / hän todella on kuollut / astunut ajasta väriin Leningradista / Pietarista kotoisin oleva Daniil Kozlov käyttää kirjailijanimeä Susinukke Kosola . Turkoosi vyöhyke on hänen viides kirjansa. Hänen tuotantonsa on ollut varsin kokeellista ja sitä on aikaisemmin julkaissut hänen perustamansa Kolera-kollektiivi. Kustannusosakeyhtiö Sammakon julkaisema Turkoosi vyöhyke sai viime vuonna useita palkintoehdokkuuksia ja Kirjailijaliiton Eeva-Liisa Mannerin runopalkinnon sekä Nihil Interitin vuoden 2021 runoteospalkinnon. Kosolan runoissa ollaan terävien ja ruostuneiden esineiden ja ilmiöiden maailmassa, tavaraestetiikan nurjalla puolella, "maatumassa maailmantalouden varjoaineeksi&