Paul Harding: Kilkuttajat (Alkuteos: Tinkers, 2009). ntamo 2021. 183 s. Suomentaja: Vesa Pynttäri. Sisältää kääntäjän kirjoittamat Jälkisanat. Ulkoasu ja kansi: Göran de Kopior.
-- ehkä isäni katoaminen tapahtui siksi, että hän tajusi asioiden olevan näin: Hyvä tavaton, minut on tehty planeetoista ja puusta, timanteista ja appelsiininkuorista, nyt ja silloin, tässä ja siellä, rauta minun veressäni oli muinoin roomalainen auranterä, nylkekää päänahkani ja nähkää, miten kalloani peittää kaiverrus entisaikain merimieheltä, joka ei olisi ikinä edes voinut kuvitella työstävänsä minun kalloani --
Ensivaikutelma Paul Hardingin romaanista on sen omintakeinen tyyli ja rytmitys - kertojan aistittavissa oleva puheääni ja hengitys. Havainnot, aistimukset ja muistot sekoittuvat niin, että muistojen havainnot nousevat vahvimmiksi, puhkaisevat tekstin kalvon ja levittäytyvät lukijan ympärille kaikkiin aisteihin.
Mies, George, tekee kuolemaa. Hän muistelee elämäänsä, isäänsä Howardia, joka oli outo ja lempeä mies; kirjoitti runoja, joita ei kukaan koskaan lukenut. Isä oli kiertelevä kauppias ja läkkiseppä, kattiloiden korjaaja ja metodistisaarnaajan poika. Isä katosi Georgen ollessa lapsi. George lähti etsimään isäänsä, oli hukkua, ja sairastui vuorostaan isänsäkin sairastamaan epilepsiaan.
Epileptiset kohtaukset tuovat mukanaan poikkeavia tajunnantiloja:
Se oli kuin kuoleman vastakohta tai ehkä vähän samaa kuin kuolema mutta erisuuntaista: sen sijaan että hän olisi tyhjentynyt tai kadonnut ei-itseyteen, Howard täyttyi yli äyräiden, jäi häkellyksiin. Jos kuolema tarkoitti putoamista jonkin inhimillisen rajan alapuolelle, niin hänen taudinkohtauksensa merkitsivät ampautumista sen tuolle puolen.
Georgen intohimona ovat ajan mittaaminen ja kellot, joita hän alkoi korjata jäätyään eläkkeelle. Georgen maatessa vuoteessaan hänen keräämänsä ja korjaamansa lukuisat kellot ovat pysähtyneet, mutta havahtuessaan hän vaatii vetämään ne.
Kellojen ihmeelliseen maailman johdattavat kirjaan sijoitetut katkelmat teoksesta Rev. Kenner Davenport: Tunnollinen horologi, 1783. (Ehkäpä ei ole puhdasta sattumaa, että Kenner ja Davenport ovat tunnettuja modernismiin liittyviä nimiä Yhdysvalloissa.) Myös Georgen lapsenlapsen vintiltä löytämästä erikoisia mietteitä ja runoja sisältävästä muistikirjasta sisältyy kappaleita tekstiin. Merkillistä on, että muistikirjan käsiala on kuin Georgen käsialaa, vaikka George ei ole tiennyt kirjan olemassaolosta mitään.
Maatessaan liikuntakyvyttömänä sängyssään perheensä ympäröimänä George ajelehtii virrassa, josta ei enää tiedä, minne vastaan tulevat kokemukset kuuluvat. Tapahtuvatko ne nyt vai ovatko ne muistoja, näkyjä, unia. Monet niistä ovat luontokokemuksia. Pienimmänkin yksityiskohdan tarkkuudella hahmottuvia luonnossa liikkumisen ja luonnon havainnoinnin hetkiä, joissa tarkkailija ja tarkkailtava alkavat liukua yhteen tai vaihtaa paikkoja ja imeytyvät osaksi luontoa. Luontokokemusten immersiivisyydessä tasapainoillaan ajoittain kauniin ja kauhean välimaastossa.
Kun kävelin Gasparsin maatilkun ohi, kuvittelin, että kahmaisen sieltä tähkän, kuorin sen ja löydän sisältä isän hampaat. Ne olivat aivan puhtaat ja valkoiset mutta kuluneet niin kuin hänellä oli. Hampaita eivät ympäröineet maissikuidut vaan isän hiussuortuvat. Kun patikoin metsän halki, kuvittelin kuorivani koivun kaarnaa, sen taipuisaa ihonkaltaista ulointa kerrosta. Kuorin aina pintapuuhun asti. Työnsin veitseni kärjen puuhun ja painoin lujaa syvemmälle, kunnes terä kosketti jotain kovaa. Leikkasin puuhun viillon, vedin puuta auki tuuma kerrallaan ja löysin pitkän luun, joka oli koteloitunut rungon sisään.
Romaanin aika alkaa Georgen kuolinvuoteellaan viettämästä ajasta ja liukuu taaksepäin 1800-luvun puolivälin amerikkalaiseen agraariyhteiskuntaan asti tavalla, jossa menneet ajat ja henkilöt rinnastuvat keskenään tai nykyisyyden kanssa. Isä ja poika liukenevat toisiinsa ja lopulta he kohtaavat Georgen kuolemassa. Kellojen mittaamalla ajalla on kaiken aikaa vastapainonsa, ihmiselämän koettu rytmi, planetaarinen tai luonnonilmiöiden aika.
Kello. Rytmi ja ajoitus. Takominen. Kilkutus. Harding oli ennen kirjailijaksi ryhtymistään esiintyvä rumpali. Sen voi kuulla hänen tekstistään.
Kirjaa ja sen taustoja hienosti valaisevissa Jälkisanoissaan kirjan suomentaja Vesa Pynttäri kertoo, että Hardingilla oli suuria vaikeuksia saada Kilkuttajat-romaania, esikoisteostaan, julkaistuiksi. Pulitzerin palkinto kirjalle vuonna 2010 tuli kaikille yllätyksenä, sillä kirjan oli lopulta julkaissut lääketieteelliseen kirjallisuuteen erikoistunut pienkustantaja. Pienkustantajien teoksilla ei yleensä ole mahdollisuuksia tavoitella Pulitzeria.
Pynttäri viittaa kirjallisuudentutkija Rachel Sykesin käsitteeseen "hiljainen romaani" mainiten esimerkkinä John Williamsin kirjan Stoner. Hän toteaa hiljaisten romaanien tunnusmerkkeinä olevan usein tekstien ajattomuuden ja juonettomuuden tunnun, epälineaarisuudenkin, verrattuna laajan yleisön suosimiin juoniromaaneihin.
Hardingin tekstejä on Pynttärin mukaan verrattu Marilynne Robinsoniin, ja Robinson onkin toiminut Hardingin kirjoittamisen opettajana. Katoamisen ja kuoleman teemoiltaan Robinsonin esikoisromaani Talonhaltijat (Housekeeping, 1980) vertautuukin hyvin Kilkuttajiin. Itselleni Talonhaltijat on ollut hyvin merkityksellinen romaani, ja tunnistan hyvin teosten temaattisen yhtenevyyden, vaikka Robinsonin tyyli on huomattavasti Hardingia perinteisempi. Ihan merkityksetöntä ei ole sekään, että Robinson kuvaa naisten ja tyttöjen kokemuksia, Harding taas miesten ja poikien.
Hardingin luontosuhteessa voi kuulla kaikuja 1800-luvun amerikkalaisista luonnonfilosofeista ja transsendentalisteista Ralph Waldo Emersonista ja Henry David Thoreausta sekä tekstissä henkilönäkin mainitusta Nathaniel Hawthornesta.
En ole lukenut alkuperäisteosta, mutta Vesa Pynttärin suomennos toimii tekstinä erinomaisesti, kuin loitsuna, jollaisena Harding itse kuvaa teostaan. Lukija voi sieltä täältä nokkaista harvinaisen sanan, uudissanan tai vanhan sanan, jonka mukanaolo korostaa kirjoittajan erityistä suhdetta kieleen.
Tässä kirjassa on niin vahvat modernin klassikon ainekset, että toivottavasti se tavoittaa myös suomalaista lukijakuntaa. Vaikuttaa siltä, että sen saama huomio on jäänyt aivan liian vähäiseksi, myös blogimaailmassa, josta en löytänyt yhtään toista arviota kirjasta, vaikka kirja on ilmestynyt jo viime vuonna.
Minulle itselleni tämä oli herkku, ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoa. Kuin kaleidoskooppi, jota selailemaan ja luettavia kohtia poimimaan tekee mieli palata heti, kun on saanut kirjan loppuun.
Valo vaihtuu, silmämme räpsähtävät ja näkevät maailman vähäisimmin muuttuneesta perspektiivistä, ja paikkamme kaikkeudessa muuttuu rajattomasti. Aurinko osuu halvan lautasen sirpaleisiin - minä olen kilkuttaja, kuu on hohtava muna lehdettömän puun pesässä - minä olen runoilija; mielisairaalan esite on lipaston päällä - minä olen kaatumatautinen, järjiltäni; koti on jäänyt taakse - minä olen pakolainen.
Yhdellä lauseella: Mies katoaa maisemaan.
Muualla:
Ville Hytönen, Parnasso 2/22:
"Romaani tuntuu väittävän, että sukupolvien identiteettien rajat ovat niin huokoisia, että ne erottuvat vain eri-ikäisten eläessä samaa aikakautta. Mutta jos asetetaan poika isänsä kanssa samanikäisinä limittäin, onko heissä suurtakaan eroa?"
Helmet-lukuhaasteessa 2022 kirja voisi sijoittua seuraaviin kohtiin:
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti
6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija
8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja
36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
45. Palkittu esikoisteos
Kommentit
Lähetä kommentti