Siirry pääsisältöön

Max Porter: Lanny




Max Porter: Lanny. Faber & Faber, 2019. 210 s. Cover design by Faber.

Max Porter: Lanny. WSOY, 2020. 216 s. Suomennos: Irmeli Ruuska. Kannen kuva: iStock, kansi: Martti Ruokonen. 

Äänikirjan lukijat: Erja Manto, Toni Kamula, Krista Putkonen-Örn, Aku Laitinen, Jukka Pitkänen.

He has been represented on keystones, decorative stencils, tattoos, the cricket club logo, he has been every English trinket and trash, moral for cash, mascot and curse. He has been in story form in every bedroom of every house of this place. He is in them like water. Animal, vegetable, mineral. They build new homes, cutting into his belt, and he pops up adapted, to scare and define. In this place he is as old as time. 

He tells the fascinated plastic cap of times past. He resuscitates tales and teases stories from the molecular memory of the village.

Lannyn tarina liikkuu myyttien ja kansantarujen maailmassa. Se syntyy luonnon ja ihmismielen vuoropuhelussa, jonka keskipisteessä on pieni poika, Lanny.

Lanny ei ole kuin kuka tahansa lapsi. Hän aistii ja tietää epätavallisia asioita. Hänen puuhailuaan säestää taukoamaton juttelu ja lauleskelu, sen verran hiljainen ja epäselvä, ettei siitä voi varmuudella saada selkoa - mutta se kuulostaa lastenrunojen ja vanhojen loitsujen sekoitukselta.

But this time I wasn't a boy, running with deer. I was a deer, inside a deer looking at me, wondering if I was an animal.

Hän on ehtymättömän ja pelottoman kiinnostunut luonnon ilmiöistä, hyväksyy ihmiset sellaisina kuin he ovat ja omaksuu vaivattomasti asioita. Vaikkapa kuvataidetta, jota hänelle opettaa kylässä hulluna pidetty vanha taiteilija Pete. Lannyn hyväntuulinen läsnäolo tuntuu täyttävän koko pienen englantilaisen maalaiskylän.

Kun Lanny katoaa, se koskettaa jokaista kylän asukasta. Seuranneen mediasirkuksen myötä tai vaikutuksesta ihmiset tuntuvat näyttävän todellisen minänsä, kuka pahantahtoisen, kuka myötätuntoisen. 

Max Porterin erityinen, tajunnanvirtaa hyödyntävä ja moniääninen tapa rakentaa kertomus tuli esiin jo hänen esikoisteoksessaan Surulla on sulkapeite. Lannyssa äänen saavat Lannyn vanhempien ja taideopettajan lisäksi kaikki kyläläiset. Eikä siinä vielä kaikki, saamme kuulla myös Dead Papa Toothworthin (Vanhan Suomukka-vainaan), kylään liitetyn ikivanhan uskomushahmon, mielen liikkeitä. Syntyvässä ajoittain kakofoniaksi muuttuvassa puheen tulvassa ovat äänessä kaikki paitsi Lanny, jonka ääni kuullaan vain muiden kokemusten kautta.

Lannyn lisäksi Dead Papa Toothworth on kirjan avainhahmo, metsänhenki tai  kasvullisuuden jumala, joka kokoaa itseensä kaiken ympäristöön heitetyn roinan ja tuntee ja havainnoi kaikki tuhannet erilaiset kuolemisen tavat. Onko hän hyvä vai pahansuopa olento, tätä lukija voi pohtia tapahtumien edetessä. Myös Lannyn lähimpien ihmisten hyvän- tai pahantahtoisuus joutuvat puntariin.

Kirja etenee kuin jännitystarina ja sen sisäisten monologien tempo nousee juonen edetessä. Alkuosan verkkaisuus muuttuu yhä nopeammin toisiinsa sekoittuvaksi puheen ja tapahtumien vuoksi. Ilmassa leijuvia ajatusten ja keskustelujen katkelmia kuvataan kirjassa visuaalisesti vääntyilevinä ja irrallisina lauseenpätkinä.

Tein kirjan kanssa lukemis- ja kuuntelukokeilun. Kuuntelin kirjaa suomenkielisenä äänikirjana ja seurasin samalla englanninkielisen alkuteoksen tekstiä. Tällainen multitaskaaminen ei varmaan kovinkaan monen mielestä ole mitenkään ihanteellinen tapa paneutua teokseen. Tähän kirjaan ja minulle se tuntui kuitenkin sopivan. Pystyin havainnoimaan käännöstä suhteessa alkutekstiin ja samalla nauttimaan äänikirjan draamallisesta toteutuksesta. En kyllä väitäkään, että olisin pystynyt täydellä tarkkuudella havainnoimaan kaikkea kolmea ilmaisua, pikemminkin ne tuntuivat sulautuvan toisiinsa. Jos nämä kolme tasoa eivät olisi edenneet yhtä jalkaa, kokemus olisi varmaan ollut fiasko, mutta nyt se ei ollut, kaukana siitä.

Irmeli Ruuskan käännös Max Porterin erikoislaatuisesta esikoisteoksesta Surulla on sulkapeite oli jo mestarillinen. Lannyn, Porterin toisen kirjan, suomennoksesta Ruuska sai Jarl Hellemanin käännöspalkinnon vuonna 2020, täysin ansaitusti. Käännös on notkea, sävykäs ja samaan aikaan tarkka. Ruuska on niin sisällä Porterin tavassa käyttää kieltä, että tulkitsee sujuvasti tekstin niukimpiakin kohtia. (Yhden lapsuksen pystyin havaitsemaan: "games and comics" pitäisi varmaankin olla "pelejä ja sarjakuvia" "pelien ja komiikan" sijaan.)

Kiitän äänikirjan mestarillisia lukijoita mitä hienoimmasta kokemuksesta - kirja puhkesi puhumaan tavalla, joka sekä edesauttoi tekstin ymmärtämistä että siihen eläytymistä.


Yhdellä lauseella: Poika, joka rakensi lehtimajalinnun pesän kaikille kyläläisille.

Muualla: 

Guardian, Tim Adams: Lanny by Max Porter review - genuine raw emotional edge

Kirsin Book Club: Max Porter: Lanny - toden ja tarun rajalla (sisältää juonipaljastuksia)


Helmet-lukuhaasteessa 2022 voisin sijoittaa kirjan näihin kohtiin:

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi kuviteltua

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie