Satunnainen ohilukija

  Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. 732 s. Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio. Saision muhkea Eurooppa-kronikka alkaa keskiajan koitosta, askeesia Firenzen ylimyksille saarnanneen munkki Girolamo Savonarolan mestauttamisesta ja Firenzen kaupungin vapautumisesta maallisiin iloihin. Matka jatkuu halki vuosisatojen yhä uusien kertomusten muodossa.  Kertomuksia yhdistää punaisena lankana - tai punaisena rubiinina - firenzeläisen ruhtinattaren mieheltään saaman korun kierto omistajalta toiselle. Korun, jonka ruhtinatar oli määrännyt haudattavaksi mukanaan, sillä hän aavisteli, että hänen miehensä hänelle lahjaksi teettämään upeaan, hyvän ja pahan tiedon puuta käärmeineen kuvaavaan koruun, olisi tarttunut jotakin sen antamiseen liittyneen tilanteen vahvoista tunteista ja koru tuottaisi onnettomuutta kantajalleen. Ruhtinattaren toiveesta huolimatta koru ei päädy lopullisesti maan poveen hänen mukanaan, vaan aloittaa muotoaan aina omistajansa tarpeiden mukaan vaihdellen merkillisen kiertokulu

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä: valitut novellit. Siltala & Sanavalinta 2021. 356 s. Toimitus ja suomennos Aki Salmela. Jälkisanat Harry Salmenniemi. Amerikkalaisen Lydia Davisin ensimmäinen suomennettu novellivalikoima sisältää novelleja, pienoisproosaa ja hänelle tyypillisiä miniatyyrinovelleiksi luonnehdittuja hyvin lyhyitä tekstejä useammasta hänen teoksestaan. Tyypillinen tekstien pituus on sivun tai pari, joskus jopa vain lauseen tai pari. Flash fiction  on luonnehdinta, jota käytetään Davisin edustamasta äärimmäisen lyhyestä teksti- ja kertomustyypistä, joka lyhyydestään huolimatta sisältää juonellisia ja henkilökuvauksellisia aineksia. Monet tunnetut novellin taitajat ovat kunnostautuneet myös tässä tyylilajissa. Ernest Hemingway, Franz Kafka, Italo Calvino, Jorge Luis Borges, Yasunari Kawabata, Daniel Harms...  Davisin kertomukset ovat usein surrealistisia kuvia.  "Kolibrit pöläyttelevät räjähdyksiä kuolevissa valkeissa kukissa - eivätkä yksin valkeat kukat

Tiia Ahola: Susi joka pelkäsi pimeää. Basam Books 2021. 237 s.  Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos siitä! "Horisontista huomaa, miten harmaa alkaa vallata alaa. Hetkeksi. Sysimusta odottaa, ja kun näkymätön käsi siirtää kelloa tunnin taaksepäin, se alkaa." Tartuin Tiia Aholan toiseen romaaniin juuri päivänä, jolloin siirryttiin kesäajasta talviaikaan. Hieman hämmentyneenä seurasin kertojaa, burnoutista toipuvaa rikoskonstaapeli Eriniä, keskiaikaiseen retriittiin, jossa osallistujat ensimmäiseksi pantiin raatamaan aamunkoitosta iltahämärään nauriinkorjuussa ja muissa vanhan tilan töissä pelkän ohravellin ja piimän voimalla. Retriitti sisältää ison annoksen mystifioitua keskiaikaa ja yksinkertaistettua terapiaistuntoa. Jälkimmäinen saa oloni tuntumaan vähän kiusaantuneelta. Onneksi Erinillä on retriitissään mukana jo kuolleen äitinsä päiväkirjat, joita hän ei ole aiemmin uskaltanut lukea. Hän alkaa tutkia päiväkirjoja yhdessä retriitissä tapaamansa mielenkiintoisen miehen,

  Maritta Lintunen: Boriksen lapset: novelleja. WSOY 2021. 201 s. Mitä kaikkea itärajojemme yli onkaan kulkenut, nyt ja ennen. Millä tavoin on katsottu rajantakaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä, rajan molemmin puolin? Maritta Lintusen novellikokoelma kuvaa yhdeksällä novellillaan kontakteja itään. Karjalaisia, jotka ikävöivät juuriaan; sodassa kaatuneiden omaisia, jotka vuosikymmenien jälkeen haluavat saada sukulaisensa luut kotimaan multaan; menneen Viipurin kosmopoliittista elämää; nykyhetken venäläisiä talonostajia Suomessa ja suomalaista pitkän matkan graduntekijää, joka haluaa luoda palan gradunsa Edith Södergranin Raivolaa rajan tälle puolen. Lintusen tekstit ovat tässäkin kokoelmassa yllättäviä, omalla tavallaan humoristisiakin käänteissään. Huumoria löytyy myös kipeiden tapahtumien maaperästä, tai oikeastaan varsinkin sieltä. Epäluulo, joka saa pitämään rajan yli eksynyttä lasta vakoojana tai venäläistä talonostajaa edelleenkin vihollisena, saattaa ihmisten välisessä törmäykses

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän. Otava 2021. 267 s. "Ivan, sanoin, ja sinä katsoit minuun. Tunnetko miten ihanasti ruusut tuoksuvat, kysyin, vaikka tiesin ettet ymmärtäisi. Kallistit päätäsi kuin kuullaksesi tarkemmin, muistatko. Ruusut, minä toistin. Ruusut tuoksuvat. Ja silloin hymyilit. Nyökkäsit ja sanoit: ruuza. Oli pakko katsoa poispäin, sillä minua alkoi itkettää. Tätäkään en yrittäisi selittää kenellekään muulle kuin sinulle, mutta tuntui siltä kuin minua olisi lopultakin ymmärretty. Kuin olisin koko elämäni koettanut saada kerrotuksi jotakin hirvittävän tärkeää, aivan yksinkertaista mutta samalla käsittämättömän monimutkaista. Olin yrittänyt ja yrittänyt, eikä kukaan ollut ymmärtänyt. Ennen kuin nyt." Katja Kallion romaani kuvaa vuodesta 1942 alkavaa aikajaksoa Hangossa. Kirjan vaatiman taustatyön huolellisuuden vuoksi saamme elävän kuvan tuosta osasta Hangon historiaa. Asukkaat palaavat kotiinsa oltuaan paossa, kaupungissa on saksalaisten tukikohta ja vankileiri

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän. Otava 2021. 397 s. "Katumuksen perspektiivi. Menneestä kertomisen (mistä muusta voisi edes kertoa?) lähtökohtainen saatanallinen surullisuus. En tiennyt, että kertominen olisi tällaista. En tiennyt, että se olisi näin vaarallista. Että olisi näin uskomattoman kuluttavaa ja samalla ihmeellisen ihanaa yrittää ajatella toisen ihmisen aivoilla ja toisessa ajassa, ajassa jota ei enää ole." Juha Itkonen kiinnittää romaaninsa nykyhetken tulevaisuudesta tarkastelluksi historialliseksi hetkeksi. Jossain vaiheessa tulevaisuus, 2050-luku, muuttuu nykyisyydeksi ja 2020-luvulla tehdyt ratkaisut historiallisiksi käännekohdiksi, joita ei enää voi muuttaa. Sen enempää henkilökohtaisessa elämässä kuin maailmanhistoriassa tai maapallon historiassakaan.  "Kaikesta oli tullut samaan aikaan sekä välttämätöntä että merkityksetöntä, mistä kumpusi monenlaisia hankalia tunteita: surua ja tyhjyyttä, ahdistusta ja pelkoa, koko ajan enemmän pelkoa, joka pohjimmiltaa