Mika Terho: Hellät elätit

Keski-ikäisen undergroundmiehen elämää

Kuva Ellen Karhulampi

Mika Terho: Hellät elätit. Kansi ? 106 s. Oppian 2025.

Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kiitos myös kirjailijalle arvion pyytämisestä.

"Kunnes muuta näen, olen matkoilla, poissa. Lentokala, ilmapallo, valmista tavaraa makulointiin ja alelaariin. Pyhä kirjallisuus! Pyhät käsikirjoitukset! Uralin nälkä meissä. Harlem. Kapakan akat. Pilvet eivät pidä mistään kiinni. Mä olen sun pappabeibi, tämä on testamentti, esileikki, eheyttävää kirjoittamista tuhoavan kirjallisuuden eteisessä. Beat on lapsellista, rakasta jokellusta epätoivon maljassa, joka läikkyy yli, siis eletään yli varojemme ja säästetään joka ikinen sentti."

Uudempi turkulainen underground on jäänyt minulle varsin tuntemattomaksi. Valtavirtaan nykyvinkkelistä käsin laskettava Jarkko Laine; kirjastonhoitajakollegaksi luettava ja kääntäjänäkin tunnettu Markku Into; kriitikkona ja usean kulttuurilehden päätoimittajana kirjailijanuransa lisäksi toiminut Kalevi Seilonen ja runouden kääntäjänä oman tuotantonsa lisäksi ansioitunut Anselm Hollo sekä kaikkien tuntema M.A. Numminen Kauneimpine runoineen ovat minulle tutumpia kuin heitä jonkin verran nuoremman turkulaisen polven edustajat, joiden lukemisesta undergroundiinkin kai voidaan keskustella.

Mika Terhon kirjan nimeksi nostettu runo- ja performanssiryhmä Hellät elätit ja ryhmään kuuluneet runoilijat Kari Aartoma, Markus Jääskeläinen, Juha Kulmala ja Esa Hirvonen ovat vaikuttaneet turkulaisessa runoudessa 90-luvulta alkaen. Terhon kirja on eräänlainen hyvästijättö hänen turkulaisille aikalaiskirjailijoilleen ja yhteiselle ajalle. 

Underground- ja beatkirjailijat muualtakin pääsevät ääneen kirjan tekstikorpuksessa. Bongasin kirjasta varsin runsaalta tuntuvan joukon kirjallisuussitaatteja, jotka kääntyilivät ja liittyivät tekstissä muihin sitaatteihin muodostaen kollaasimaisen tekstikudelman osana muuta tekstiä. Hellien elättien ryhmän jäsenten teokset onkin listattu kirjan lähteisiin, eikä ihme. Voisi siellä ehkä muitakin teoksia olla mainittuina.  

Kirjaa voisi varmasti tulkita omaelämäkerrallisena, niin paljon kirjailijaa itseään sen päähenkilö ilmiselvästi ainakin mediatietojen pohjalta muistuttaa. Kirja on lähinnä kertojan kirjoittamisprosessia ja sen aikaista arkielämää kuvaavaa tajunnanvirtamaista proosaa, joka leikittelee sanoilla ajoittaiseen raivostuttavuuteen asti lähestyen näin runoutta. Tekstissä on vahvana jytisevä rytmi, kun siihen pääsee sisään alun eksyksissä olon jälkeen.

Undergroundin yhteiskunnallinen kapinallisuus sai aikoinaan yleisesti voimaa seksin suorasukaisesta kuvauksesta kuten myös punk, ja Terho ammentaa edelleen samasta karkean ja karhean kielen lähteestä. Mutta se ei jää ainoaksi tyylikeinoksi.

Kirjailija kuvaa addiktiotaan lukemiseen ja kirjoittamiseen euforisessa hengessä niin että luettelot, lainatut fraasit, rienaavat ja hellivät nimittelyt vilistävät silmissä tekemään kunniaa kielen voimalle ja vapaudelle. Vastapainona ovat hoitolaitoksen yövuorot, joissa aivosumu ja potilaiden eritteet peittävät kirjoitusyritykset. Kotona aivosumua aiheuttaa yhdistelmä pienen lapsen kanssa eletystä avoliiton arjesta ja kyvyttömyydestä nukkua. 

"Kirjoitan siitä, mitä on jäljellä. Kuulun ikuisesti Turun kaduille. Ajattelen kuukaudesta toiseen, että kunnon yöunien jälkeen olen parantunut, mutta sitä päivää ei koskaan tule. Päässäni tapahtui jotakin, mutta en tiedä mitä. Etsiä lause kerrallaan sanomaa ja merkitystä, hiljaisuutta ja unta."

Teos on myös eräänlainen keski-ikäisen ja myöhään isäksi tulleen miehen ylistys tavallisuudelle, kun nuoruuden erikoisuuden ja huomion tavoittelu taiteen, naisten kauneuden ja huumaavien elämysten kentillä on haihtunut ja mielikuvituskin ehtynyt. Arjen esineet ja toimet, rakkaus lapseen ja huoli omasta terveydestä ovat toistuvia aiheita ja kuvastoa. Tässä asioiden tilassa on aistittavissa levollista juurtumista, mutta myös paljon surua ja menetystä.

Koskettavinta antia itselleni on kuvaus kirjoittamisen merkityksestä ja kertojan taistelu kirjoittamisen säilyttämisestä elämässään, vaikka terveys asettaa rajoituksia eikä ympäristö aina näe asian tärkeyttä.  

Useampaan kertaan kirjassa mainitaan mahdottomuus keskittyä tuottamaan jatkuvaa proosaa. Kertoja kuvaa rakentavansa tekstiä lause kerrallaan ("kuin ihminen telineillä"), pystymättä hahmottamaan sen isompaa kokonaisuutta. Proosan sitko voikin ensivaikutelmalta tuntua olevan tekstistä kadoksissa, mutta se on oikeastaan näköharhaa. Jatkuvuus ja sidoksisuus syntyy toistoista kuin runoudessa; kirjan alkupuolella toistot vaikuttavat muuttavan tekstin sirpaleiseksi, mutta loppupuolella ne kääntyvätkin luomaan jatkuvuutta, kun lukija on oppinut tekstin tavoille. 

Terho on aloittanut kirjailijanuransa 90-luvun alkupuolella. Häneltä on ilmestynyt useita runokirjoja ja viime aikoina omaan elämään painottuvaa proosaa.

Mietin muutamaan kertaan kirjaa lukiessani, olisiko siihen sopinut lauseiden  jakaminen säeproosaksi riveille. Kirjan viimeisimmillä sivuilla kertoja miettiikin samaa:

"Joskus voi kirjoittaa niin,

että rivit menevät kuin runossa,

vaikka kyseessä on dokumentti

vararikosta, rakkauden kuolemasta,

luovuuden ehtymisestä ja muusta

pienemmästä, mutta merkityksellisestä."

Kirja päättyy toteamukseen "Huomenna neurologi soittaa." Toivotaan, että neurologilla on toivoa lisääviä uutisia.

  

Muualla:

Juha Siro: Kuinka kirjoittaa omasta elämästään? 6.5.2025

Joni Kärki: Mika Terho: Hellät elätit. 5.4.2025

Helmet-lukuhaasteessa 2025:

4. valvotaan yöllä

5. kirja, jonka joku muu (kirjailija) on valinnut minulle

9. konflikti

23. pidän kirjan nimestä

31. päähenkilölle ura (kirjailijana) on tärkeä

46. isä ja tytär

49. julkaistu 2025