Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Musta lapsuus

Karin Smirnoff: Sokerikäärme. Alkuteos Sockerormen, 2021. Suomentanut Outi Menna. Kansi Jenni Saari. 288 s. Tammi 2024.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

    "Lapsia lapsia lapsia.

    Kristian Miika ja Agnes. Ihana pikku Agnes.

    Frank Leide tuntee itsensä rikkaaksi. Hän istuu penkillä asuntonsa edustalla ja lukee Aftonbladetia. Pitää lehteä kasvojensa edessä ja vilkuilee sen takaa leikkipuistoon. Aikuisten silmälläpito on tärkeää."

Idylliset lapsuuskuvaukset eivät ole Karin Smirnoffin alaa. Hänen Jana Kippo -trilogiansa kuvasi pohjoisruotsalaisen perheen kaksoslapsia, Janaa ja Broria, jotka hitsautuivat epätavallisen kiinteään psyykkiseen suhteeseen keskenään vastauksena lapsuutensa väkivallalle ja kaltoinkohtelulle. Sokerikäärmeen päähenkilö Agnes on äitinsä hyljeksimä, jopa vihaama, lapsi, jonka äiti yrittää näännyttää nälkään vauvana, koska ei olisi halunnut lasta. 

Lapsi saapuu estämään äidin maailmanvalloitusta, äiti näet ainakin omasta mielestään on ennenkuulumattoman lahjakas laulajatar. Kohtalon ironiaa on, että lapsi jo pienenä osoittautuu musiikin ihmelapseksi. Tämä saa äidin vihaamaan lasta entistä enemmän, sillä kahdelle ihmelapselle ei ole tilaa ja äiti itse kokee olevansa se ihmelapsi.

Äiti kykenee hillitsemään vaivoin väkivalta- ja vihaimpulssejaan vain muiden aikuisten läsnä ollessa. Mummo aavistaa tilanteen ainakin osittain ja siksi lapsi viettää elämänsä alkuvaiheessa paljon aikaa mummolassa, kunnes äiti katkaisee suhteen omaan äitiinsä ja lapselle tärkeäksi muodostuneeseen sisareensa. Todelliseksi pelastajaksi Södertäljen 80-luvun esikouluikäiselle tytölle ryhtyy soiton- ja tenniksenopettaja Frank Leide, jolla vaikuttaa olevan enemmänkin hyljeksittyjä lapsia siipiensä suojassa.

Yhteisö nyökyttelee hymysuin soitonopettajan groomingia hänen haaliessaan läheisyyteensä lapsia, joiden menemisistä vanhemmat eivät ole turhan tarkkoja. Mies itse puhuu lapsille paljon rakkaudestaan heitä kohtaan. Lapsilla joihin hänen kiinnostuksensa kohdistuu ei ole vertauskohtaa sille, mitä tuolla tunteella tarkoitetaan ja miten se ilmenee. 

"Hänen osaltaan kyse on uhrauksesta. Rakkauden teosta jonka kohde on Agnes. Anita vihaa tytärtään. Se käy ilmi selvästi. Frankia tarvitaan rakastamaan lasta. Hän tuntee sen itse vailla epäilyksen häivääkään kun tyttö käpertyy hänen kainaloonsa. Rentoutuu ja miltei nukahtaa."

Lasten kesken syntynyt ystävyyssuhde antaa heille turvallisuudentunnetta. Agnesia ja Kristiania yhdistää poikkeuksellinen musikaalisuus, sen kautta he pystyvät syvällisesti ymmärtämään toisiaan tehdessään yhteisiä sävellyksiä ja soittaessaan. Tässä mielessä heidän keskinäinen suhteensa muistuttaa Jana Kippon ja hänen kaksoisveljensä Brorin suhdetta.

Mukaan liittyy myös vähemmän musikaalisia lapsia, kuten Miika, jonka lahjakkuus on tenniksessä, mutta Leide keksii muodostaa lahjakkuuksista yhtyeen, jonka vie ulkomaankiertueelle. Kiertue on vastaus Agneksen pyyntöön päästä Ranskaan, jonne hänelle tärkeä isäpuoli on muuttanut pienen velipuolen kanssa. Koska Agnes on ollut pikkuveljensä hoitaja ja suojelija alusta saakka, hänen on mahdotonta päästää veljeä katoamaan elämästään.

Lapset eivät tiedä, millainen kiertue heitä odottaa eivätkä millaisille miehille heidän suojelijansa aikoo heidät esitellä.

Kirjan maailma on kova ja välinpitämätön. Jopa lasten lahjakkuus tekee heistä entistä enemmän poikkeavia ja ulkopuolisia, hyväksikäytettäviä. Agnekselle ja Kristianille ulkopuolinen maailma on vähemmän todellinen kuin musiikin todellisuus, jossa he elävät myötäsyntyisesti. Musiikki on heidän sisällään syntymästä saakka, heidän tarvitsee vain oppia päästämään se ulos, ei opetella nuotteja tai soittamista niin kuin muiden.

Smirnoffin kyky kuvata häiriintynyttä todellisuudentajua ja julmuutta on  pelottava. Silti hän ei mässäile yksityiskohdilla saati liioittele. 

Tyylillisesti teos eroaa hiukan Jana Kippo -trilogiasta, joka teki Smirnoffista kuuluisan: janakippomainen silmiinpistävä erityiskieli ja kerrontatapa puuttuu, vaikka tämänkin teoksen kerronnassa on omalakisuutta, etenkin taipumuksessa muuttaa sivulauseetkin lyhyiksi päälauseiksi. Tarina on kuitenkin yhtä karu ja tummin värein piirretty kuin pohjoisen trilogiakin, yhtä mieleen piirtyvä kaikessa rujoudessaan. Ja tästä teoksesta puuttuu janakippomainen huumori. 

Ulkoisen ja sisäisen todellisuuden väliltä katoaa raja monin paikoin, Agneksen kokemuksessa ulkoisesta maailmasta tulee epämaailma ja sisäisestä todellinen maailma. Niin käy lapsille, joiden elämä on kaikkineen liian raskas kohdata sellaisenaan.  

Ei jää epäselväksi, mistä aikuisten itsepetoksen säestämä välinpitämättömyys, henkinen aikuistumattomuus ja julmuus ovat peräisin. Sen sijaan se mistä lapset löytävät kaiken selviytymiseen vaadittavan voiman jää osittain ihmeeksi.

    "Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu.

    Me olimme vain lapsia.

    Jonakin päivänä olemme aikuisia."

 

Muualla:

Leena Reikko: Lapset aikuisten armoilla - Arviossa Karin Smirnoffin Sokerikäärme. Kulttuuritoimitus 23.5.2024

Antti Majander: Tuskin on vahinko, että happi meinaa loppua Karin Smirnoffin väkivaltaista uutuutta lukiessa. HS 25.5.2024

Karin Smirnoff: Sokerikäärme. Tuijata 4.5.2024

Helmet-lukuhaasteessa 2025:

3. päähenkilö nuorempi kuin minä

4. valvotaan yöllä

9. konflikti

14. palkittu kääntäjä (Aarresaari-käännöspalkinto 2024)

21. muusikko

24. laittomuuksia

25. kirjan nimessä käärme

43. nimessä mauste

45. isä ja tytär