Ane Riel: Pihka #dekkariviikkokirjablogeissa

Ikuisesti säilyvää

Kirjan kansi Tuomo Parikka. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi

Ane Riel: Pihka. Tanskankielinen alkueteos Harpiks, 2015. Suomentanut Katriina Huttunen. Kansi Tuomo Parikka. 248 s. Aula & Co, 2017.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

Kirjan päähenkilö kertoo kirjan alussa:

"-- Ensimmäiset  vuodet ihmisen elämässä tuntuvat niin loputtomilta. Nyt se nainen kertoo kaiken johtuvan siitä, että olen kokenut kaiken ensimmäistä kertaa - se tekee vaikutuksen, ja vaikutus vie paljon tilaa, hän sanoo.

    Oli varmasti paljon sellaista, mikä täytti silloin elämääni, ja paljon sellaista, minkä koin ensimmäistä kertaa. Niin kuin se, että näin kun isoäitini tapettiin."

Ane Rielin Pihka on varmasti hätkähdyttävimpiä ja hämmästyttävimpiä lukemiani kirjoja. Ei niinkään siksi, että siinä varsinaisesti tavoiteltaisiin hämmästyttämistä, vaan pikemminkin siksi, miten luonnollisesti siinä kerrotaan lapsen silmin asioista, jotka eivät ole luonnollisia. Varsinkaan lapsen kokemuksiksi. Lapselle ominainen ehdoton luottamus vanhempiin vain muuttaa ne luonnollisiksi ja hyväksyttäviksi.

Liv on 6-vuotias ja elää isänsä ja äitinsä kanssa hyvin eristäytyvää elämää pienellä saarella lähellä Tanskan mannerta. Kapea kannas yhdistää pikkusaaren suurempaan saareen, minkä vuoksi pikkusaarta kutsutaan Pääksi. Välillä kuvioissa on mukana myös isoäiti ja Livin kuollut kaksoisveli Carl. Isommalla saarella asuvat näkevät heidän perhettään harvoin. Isä Jens Haarder ajaa romuja lavakuormurillaan. Joskus Livin voi nähdä hänen mukanaan, mutta se on harvinaista. Ja ajan kuluessa perheen eristäytyneisyys vain kasvaa.

Liv oppii isältään metsästämään; hänestä tulee jo pienenä erinomainen jousiampuja ja hän valmistaa isän ohjeilla itse nuolensa. Isä kertoo, että kun eläimet tappaa pimeällä, ne eivät tunne kipua. Siksi eläimiä rakastavat ihmiset metsästävät öisin. Öisin tapahtuu myös leikki, jonka Liv oppii ja joka ennen pitkää alkaa olla heidän perheensä ainoa todellinen elanto isän veljeltä säännöllisesti saapuvien rahakirjeiden lisäksi. Ihmiset jättävät tavaroitaan paikkoihin, joista ne on helppo käydä öisin hakemassa, opettaa isä. Tavaroiden hakeminen on ihan hyväksyttävää, kun niitä ei ota liikaa. Ihan niin kuin kalastajakin ottaa merestä vain sen, mitä tarvitsee.

Isä ei luota ihmisiin. Hän tekee ammatikseen puutöitä ja on lahjakas piirtäjä. Hän myös opettaa Liville metsän salaisuuksia. Yksi niistä on puista valuva pihka, joka on sekä lääke puille ja ihmisille että sisäänsä sulkemansa olennot merkillisellä tavalla ikuisesti säilyttävä aine. Isä kantaa mukanaan omalta isältään saamaansa meripihkanpalaa, jonka sisällä on muinainen muurahainen, kokonaisena ja vahingoittumattomana. Muutokset ja menetykset ovat pahinta mitä isä tietää.

"Pihkassa oli jotakin yhtä aikaa parantavaa, tappavaa ja säilyttävää, ja se lumosi Jens Haarderin."

Isä on pakonomainen tavaroiden kerääjä ja hänen ihmispelkonsa ja epäluulonsa kasvavat sitä mukaa, kun Livin kouluun meno lähenee. Jos hänen on lähetettävä tyttö kouluun, se tulee päättymään siihen, että tyttö viedään heiltä, isä ajattelee. Ja siitä alkavat tapahtumat, jotka eivät ole mitä tahansa tapahtumia lapsiperheen elämässä. 

Kirja on riipaiseva kuvaus siitä, miten todellisuus nyrjähtää ja uusia nyrjähdyksiä alkaa kerrostua vanhempien, sukupolvelta toiselle siirtyvien vääristymien päälle oman, muille käsittämättömän logiikkaansa pohjalta.

Jännitys on vatsaa kouristavaa, mutta silti kirjan luokittelu jännäriksi kertoo pikemminkin jännityskirjallisuuden joustavista rajoista kuin tästä kirjasta. Pihka on niin paljon enemmän kuin jonkin tietyn lajityypin edustaja, ihan omanlaisensa. Niin kuin Rieliltä aikaisemmin lukemani Tiimakin on mihinkään kirjalliseen lokeroon asettumaton. Rielin kyky kuvata ihmismielen katvepuolta on hämmästyttävä psykologisessa loogisuudessaan ja todenmukaisuudessaan. Kun siihen lisää hänen kerrontansa varmuuden ja persoonallisuuden ollaan jonkin todella huikean äärellä.

Jännitysgenressä Rielin hengenheimolaiseksi voisi nimetä norjalaisen Karin Fossumin, hänen psykologinen silmänsä kun myös näkee kohteensa pelkäämättä ja suoraan.

Ane Riel voitti tällä romaanillaan pohjoismaisen jännityskirjallisuuspalkinnon Lasiavaimen vuonna 2016 ja hän on muutenkin sekä kotimaassaan Tanskassa että ulkomailla useasti palkittu kirjailija. Tanskalaisen kirjallisuuden kääntäjänä muutoinkin ansioituneen Katriina Huttusen käännös on juuri niin hyvä kuin tämä kirja ansaitseekin.

"Haluaisin tietää, montako kertaa tiimalasi pitää kääntää, että pieni pala pihkaa muuttuu pieneksi palaksi meripihkaa, jonka sisällä ikivanha muurahainen on. Muurahainen on olemassa. Minähän näen sen. Voi siis olla olemassa, vaikka onkin kuollut. Niin sen täytyy olla. Olinhan minäkin elävä, vaikka olin kuollut."

Koonti dekkariviikon blogipostauksista ilmestyy Kirsin kirjanurkka -blogissa.

Muualla:

Arla Kanerva: Ane Rielin Pihka on hurja, repivä ja syvästi inhimillinen teos, jota lukee itku kurkussa. HS 28.12.2017, päivitetty 8.1.2018

Ane Riel: Pihka #dekkaritiistai Kirsin kirjanurkka 20.2.2018

Helmet-lukuhaasteessa 2025:

  

3. päähenkilö on nuorempi kuin minä

4. valvotaan yöllä

9. konflikti

14. palkittu kääntäjä (Kaarlen päivän palkinto, Tanskan valtion taiderahaston käännöspalkinto modernin tanskalaisen kirjallisuuden käännöstyöstä)

20. tulisi hyvä elokuva tai tv-sarja

24. laittomuuksia

40. ajalla tai kellolla tärkeä merkitys

43. kirjan nimessä on jokin mauste

44. hoidetaan ihmistä

45. isä ja tytär