Siirry pääsisältöön

Ane Riel: Tiima

Kello nimeltä vaimo


Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Tuomo Parikka.

Ane Riel: Tiima. Tanskankielinen alkuteos Urväerk, 2021. Suomentanut Katriina Huttunen. 214 s. Kansi: Tuomo Parikka. Aula & CO, 2022.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.


"Hän ei ollut varma, miksi itki.

Ehkä sitä pientä poikaa ei ollut olemassa, hän ajatteli. Ehkä hän oli alkanut nähdä näkyjä? Mitä hyödytti nähdä tarkasti, jos sitä, mitä hän näki, ei ollut olemassa?"


Ane Rielin kirjat ovat olleet lukulistallani jo muutaman vuoden. Sen perusteella, mitä olin niistä lukenut, tiesin pitäväni niistä. Näin kävikin, kun vihdoin tartuin ensimmäiseen hänen kirjaansa. Ilmaisu tosin tuntuu vaimealta: en pitänyt Tiimasta, rakastin sitä.

Lukiessani huokaisin onnellisena: kuinka joku voi kirjoittaa näin, luoda tällaisen todellisuuden?! Surullisen ja kipeää tekevän osuvan, mutta niin toden ja omanlaisensa.

Alma elää yksinään talossaan eikä halua tavata ketään. Päivät toistuvat samanlaisina, ruokakaupan lähetti tuo kerran viikossa ruokalaatikon. Joskus ulkona näkyy lintuja. Aika pölyisessä ja vanhojen huonekalujen täyttämässä asunnossa on apeaa ja Alma peloissaan, vaikkei hän korkean ikänsä vuoksi oikein muistakaan, miksi. Ilmassa leijuu jotain pahaenteistä, jotakin on tapahtunut. Se kaikki unohtuu, kun Alma näkee pojan.

Ehkä viisi- tai kuusivuotiaan, pienen koiransa kanssa. He kävelevät talon ja sen pusikoituneen ympäristön ohi vievällä polulla. Alma huomaa vilkuttavansa. Ensin poika ei huomaa ollenkaan, sitten hän pelästyy kuin näkisi aaveen. Alma miettii, että ehkä hän onkin kuollut, kun poika pelästyy hänen näkemistään ikkunassa niin pahasti.

Poika kuitenkin kiinnostuu toisena päivänä, ja pian poika ja koira ovat jokapäiväisiä vieraita Alman luona. He pelaavat dominoa, katselevat Alman vanhoja tavaroita, ystävystyvät. Merkillisintä kuitenkin on, että Alma on kuuro ja hänelle valkenee melko pian, että poika puolestaan änkyttää pahasti. He ymmärtävät kuitenkin toisiaan vaivatta.

Aika on merkillisellä tavalla läsnä tarinassa. Alman miehen työhuone, talon makuuhuoneista toinen, on täynnä kelloihin ja niiden korjaamiseen liittyviä instrumentteja. Iso, vaimoksi kutsuttu kaappikello, jonka Alma vetää joka ilta nukkumaan mennessään, on peruja hänen miehensä kellosepänliikkeestä, joka paloi vuosia sitten, ennen pariskunnan muuttamista taloon. Alma ajattelee mittaavansa itselleen aikaa päivä kerrallaan, kun vetää kellon. Sitten kun hänen on aika lähteä, hän tulee jättämään kellon vetämättä, hän ajattelee.

Alman elo tuossa talossa tuntuu tapahtuvan jollakin lailla ajan ulkopuolella, samalla kun aika kuitenkin täyttää talon, ikään kuin Almalla ei muuta olisikaan kuin aikaa. Alma on hiljainen ja arka, mutta jossakin pinnan alla on myös vihaa.

Väliin Alma unohtaa lähes kaiken elämästään ja millaista se on ollut. Toisinaan taas hän muistaa liikaakin, ja liian selvästi. Hän yrittää olla muistamatta liikaa ja keskittyä siihen, mikä on hyvin.

Rielin muistista ja ajasta kudottu teos valaistuu nykyhetken osuessa siihen pienen pojan hahmossa. Riel kuvaa upeasti, kuinka vanhan naisen jo lähes ohi oleva elämä muuttuu pojan tulon myötä. Hänellä on jälleen syy nousta ylös aamulla, syy pukeutua päivää varten. Ja yksinäisellä pojalla on uusi ystävä. 

Tämä iloisen yhdessäolon aika ei kestä kauan, ja paluu todellisuuteen on raaka. Sen tekee helpommaksi se, että Almalla on kuitenkin avaimet omaan elämäänsä hallussaan. Ja Alma on paljon vahvempi nainen kuin voisi olettaakaan.

Kirja on hyvin lämmin kuvaus vanhenemisesta, surusta ja menetyksistä. Samalla se on täynnä kätkettyä voimaa.

Kirja on saanut laajasti pohjoismaista kirjallisuutta kääntäneestä Katriina Huttusesta oivallisen kääntäjän. Tuomo Parikan tyylikäs kansi menee suoraan kirjan ydinteemaan.

Ane Riel on tanskalainen erittäin menestynyt kirjailija. Hänen teoksensa Pihka palkittiin pohjoismaisen rikoskirjallisuuden Lasiavain-palkinnolla. Pihka oli myös ensimmäinen Rieliltä suomennettu teos. Se odottaa lukulistallani.


Muualla:

Ane Riel: Tiima. Lumipalloja-blogi 16.2.2023

Ane Riel: Tiima. Morren kirjablogi 9.12.2022

Helena Ruuska: Tanskalaisen Ane Rielin koskettavassa romaanissa muistisairaan mieli on täynnä vihaa, mutta myös hyvää. HS 20.11.2022



Helmet-lukuhaasteessa 2024

kirja sopii kohtiin:

13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu

31. Kirjassa on vammainen henkilö

32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 milj. puhujaa

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

45. Kirjassa pelataan

46. Kirjan kannen pääväri on musta






 





 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi