Saako historian kauheuksille nauraa?
 |
| Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kansikuva: Louis Soutter: From the Planet to the Star, 1938. |
Europeana : stručné dějiny dvacátého věku |
Kustantajan arvostelukappale, kiitos.
"Ja saksalaiset keksivät kaasun, englantilaiset keksivät panssarivaunut ja tiedemiehet keksivät isotoopin ja yleisen suhteellisuusteorian, jonka mukaan mikään ei ollut metafyysistä vaan suhteellista. Ja ensi kertaa lentokoneen nähdessään senegalilaissoturit luulivat sitä kesyksi linnuksi, ja muuan senegalilaissoturi viilteli kuolleista hevosista lihakimpaleita ja heitteli niitä mahdollisimman kauas itsestään houkutellakseen lentokoneet pois. Ja sotilaat pitivät vihreitä ja maastokuvioisia asepukuja, koska eivät halunneet vihollisen näkevän heitä, mikä oli modernia, koska aiemmissa sodissa sotilailla oli ollut hyvin värikkäät asepuvut, että heidät nähtäisiin kaukaa. Ja ilmassa lenteli ilmalaivoja ja lentokoneita ja hevoset pillastuivat niitä kauheasti. Ja kirjailijat ja runoilijat etsivät kaikelle sille parasta ilmaisutapaa ja keksivät vuonna 1916 dadaismin, sillä heistä kaikki oli hullua."
Tsekkiläissyntyisen, nykyisin Pariisissa asuvan Patrik Ouředníkin teosta on mahdotonta luokitella mihinkään kirjallisuuden genreen, tai edes päättää, sijoittuuko se paremmin tieto- vai kaunokirjallisuuteen. Kustantaja on päätynyt esittämään kauno-/kertomakirjallisuutta sen kirjastoluokaksi. Vaikka romaanilta on totuttu odottamaan jo lähes mitä tahansa, epäilen silti useammankin tämän kirjan kaunokirjallisuushyllystä vetävän lukijan kulmakarvojen kohoavan hämmästyksestä kirjaa selaamaan ryhtyessään. Ehkäpä tätä enteillen Helsingin kaupunginkirjasto puolestaan on sijoittanut kirjan historiateoksiin, joiden keskellä kirja ehkä herättää hieman vähemmän yllättyneisyyttä.
Ouředník kertoo viime vuosisadan Euroopan historian vähemmässä kuin 150 sivussa, tavalla joka hengästyttää paatuneintakin absurdismiin ja mustaan huumoriin karaistunutta lukijaa. Etenkin, kun koko vuodatus on esitetty ilman lukunumeroita tai otsikoita, lähestulkoon yhtenä pötkönä. Välillä tekstin vain katkaisee rivivälillä erotettu kappalejako. Tekstiä täydentävät marginaaliin sirotellut otsikot - "maailmanloppu", "jin ja jang", "paljon miehiä taisteli", "mihin sähköstä on", "rintaliivin keksiminen", "psykologit sanoivat, mikä on tärkeää", "juutalaiset haluavat raiskata Euroopan", "jumala on olemassa", "sotilaat teeskentelivät traumaa" - eivät juuri ainakaan helpota lukemista, mutta luovat kyllä uusia absurdeja assosiaatioita näennäisessä tietosanakirjamaisuudessaan, erityisesti jos niiden avulla vaikka sattuisi haluamaan muodostaa jonkinlaista yleiskuvaa teoksesta ja sen käsittelemistä aiheista.
Kaikki kirjassa esitetty on tarkistettua faktaa. Asiat vain yhdistetään toisiinsa niin mielettömällä ja koomisella tavalla, että tragediasta tulee tragikomediaa ja tiivistyksestä mustaakin mustempaa parodiaa siitä, miten historiankirjoitus yrittää ja usein onnistuukin saamaan todellisuutemme mielettömimmätkin asiat näyttämään johdonmukaisilta.
Ouředník rakentaa kollaasimaisen esityksensä toisiinsa liittämistään oudoista tiedonmuruista, joista tilastot ja erilaiset laskelmat muodostavat osan. Knoppitiedon kokoamisen lisäksi hänen bravuuriaan ovat yhden lauseen tiivistykset monimutkaisuudestaan tunnetuista asioista ja niihin liittyvistä syy- ja vaikutussuhteista.
"Eksistentialistit sanoivat, että metafysiikka oli rappiolla ja kaikki oli subjektiivista, vaikka objektiviteettikin oli olemassa, mutta lähestyimme asiaa huonosti, koska tärkeintä oli intersubjektiviteetti. Ja kaiken piti olla autenttista, ja historia ja sen tarina kumpusivat filosofian kysymyksestä, voiko ihminen kommunikoida autenttisesti, ja jos voi, niin historia voisi olla merkityksellisempi kuin tähän asti, nimittäin mikäli transsendentaalinen instanssi uudistettaisiin. Ja kielitieteilijät sanoivat, että kommunikaatiossa oli kyse vain dekonstruktiotavasta, ja dekonstruoida voi eri tavoin. Ja vanha kansa sanoi, että kommunikaatio oli huonossa jamassa, koska ihmiset eivät enää osanneet katsoa toisiaan silmiin vaan käänsivät katseensa heti sen osuessa jonkun muun katseeseen, ja nykyään ihmiset katsoivat silmiin vain sokeita."
Kun kirjassa esitetään tähän tyyliin sotien, sorron ja väkivallan historiaa monine kauheine yksityiskohtineen, lukijan ensireaktio on järkytys, jota tahattomat naurunpurskahdukset katkovat. Onko näille asioille oikein nauraa? Sitten käynnistyy pohdinta siitä, mihin kirjailija esitystavallaan pyrkii. Onko kyse vain hyvän maun ylittävästä yrityksestä olla hauska vai onko taustalla jotain vakavampaakin?
Tietenkin on.
Ainakin kirja sallii meidän nauraa - kun emme muutakaan voi - zeniläisittäin historian polkujen viereltä aukeaville näköaloille ajattelumme ja toimintamme selvittämättömiin ryteikköihin. Synkkä nauru on ihmisen viimeinen puolustuskeino ylivoimaista todellisuutta vastaan.
Europeanaa esitetään parhaillaan Kansallisteatterissa Minna Leinon dramatisoimana ja ohjaamana esityksenä. Ouředníkin teoksia on käännetty useille kymmenille Euroopan kielille ja Europeanan näyttämösovituskin on nähty monissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa.
Slaavilaisen kielialueen kääntäjänä tunnetun Eero Balkin suomennos on juuri niin selkeää ja ytimekästä suomen kieltä kuin teoksen omalaatuinen tyyli edellyttääkin.
Muualla:
Pekka Torvinen: Eurooppa pystyi rakentamaan tulevaisuuden maailmansotien jälkeen vain pysymällä hiljaa tapahtumista - mutta tsekkiläiskirjailijan historiateos nostaa esiin karmeita totuuksia. Lauantaiessee HS 12.2.2022
Jotakin syötäväksi kelvotonta. 30.9.2023
Helmet lukuhaasteessa 2024
kirjan voi sijoittaa kohtiin:
19. Suomi mainittu
27. Kirja kertoo jälleenrakentamisesta(kin)
30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja
37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita
42. Kirjan nimessä on alaotsikko
43. Kirjalla ei ole päähenkilöä
Kommentit
Lähetä kommentti