Kapteeni kuin tuulen henkäys
Katariina Vuori: Merireittejä menneisyyteen - Kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin. 397 s. Kuvitettu. Kansi: Tommi Tukiainen. Like 2022.
"Meri saattaa hetkessä muuttua tasaisesta silmänkantamattomasta kuin aivan ilman mitään syytä raivokohtauksen saaneeksi, riehuvaksi kakofoniaksi. Se kohtelee kaikkia samalla lailla, sen silmissä ihmiset ovat todellakin kuin utopian puurtajat, yhdenvertaisia. Mitättömiä. Mutta vaikka maailma heiluu, natisee, kolisee ja on epätasapainossa, merellä ollessa kaikki on selkeää, helppoa ja yksinkertaista. Siellä utopian kuori on vahva."
1800-luvun puolivälissä Venäjä oli valloittanut itselleen uusia alueita idässä ja halusi Krimin sodassa saatujen kokemusten vuoksi vahvistaa valtakuntansa rajoja. Strategisesti tärkeällä itäisellä alueella asui alkuperäiskansoja ja niiden lisäksi lähinnä kiinalaisia ja pohjoiskorealaisia. Alueen venäläistämiseksi sinne alettiin houkutella uudisasukkaita, mutta venäläiset eivät juurikaan olleet houkuteltavissa tai poistuivat alueelta muutamien oleskeluvuosien jälkeen. Niinpä katse kääntyi länteen.
Suomessa elettiin suuria nälkävuosia, kun kohti Amurinmaata lähti täältä n. 50 henkilön saattue purjelaivalla, jonka kapteenina toimi Fridolf Höök (1836-1904). Historia tuntee Höökin merikapteenina, valaanpyytäjänä, tutkimusmatkailijana ja perinne-esineistön kerääjänä.
Epäilemättä Venäjän keisarin uudisasukkaille tarjoama vero- ja asevelvollisuusvapaus ja rahoitus matkalle varustautumista varten olivat nälkävuosien rasittamassa Suomessa isoja houkutteita. Amurinmaasta muodostui utopia, jota kohti lähti pyrkimään useampiakin matkakuntia. Höökin johdolla purjelaivamatkalle varustautuvat hahmottelivat tulevalle utopiayhteisölleen säännöt ja perustivat sitä varten bolagin, jonka jäseniä seurueen miespuoliset jäsenet olivat. Osa lähtijöistä oli perheellisiä, osa perheettömiä, lisäksi seuruetta täydennettiin myös köyhäintalosta noudetuilla (palvelus)tytöillä ja merimiehiksi koulutettavilla nuorilla miehillä.
Pitkä ja vaivalloinen purjehdusmatka Bremerhavenista Saksasta Kap Verden ja Hyväntoivonniemen ympäri Jaavan ja Borneon kautta Venäjän itärannikolla sijainneeseen Nahodkaan kuvataan Vuoren kirjassa yksityiskohtaisesti. Matkalle osuneiden vastoinkäymisten vuoksi seurue saapuu perille myöhemmin kuin on ennakolta laskettu, eikä ennätä enää saada satoa kasvatettua talven varalle. "Välimerellisenä" heille myyty ilmasto osoittautuu kylmäksi ja runsaslumiseksi jo marraskuusta lähtien ja viljavana mainostettu maa kasvaa kaikkialla miehenkorkuista heinää. Maanviljelyksen aloittaminen on äärimmäisen raskasta eivätkä valaatkaan suostu tulemaan harppuunankantaman päähän.
Perille asettuneet tulevat tuntemaan nahoissaan venäläisen sanonnan "Se joka ei ole ollut Amurissa ei tiedä, mitä epäonni on." Vuori pohtii, onko jälkimaailman suomalaisille Amurin siirtokunnille lyömä epäonnistumisen leima kuitenkaan oikeutettu. Seurueen alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut, mutta he tekivät uusia suunnitelmia ja sopeutuivat, vaikkakaan eivät enää sellaisena tiiviinä yhteisönä, jona he matkalle lähtivät.
Höökin karismaattinen utopiayhteisön luojan ja johtajan hahmo ja elämänvaiheet ovat kiistatta kiinnostavia, ja niin on myös Amurinmaan siirtokunta ja alueelle muuttaneiden suomalaisten paikallishistoriallinen vaikutus mm Vladivostokin kaupungin historiaan. Vuoren tapa kuorruttaa tarina ikään kuin suurilla tunteilla Höökiä kohtaan ja puhutella häntä pitkin matkaa sinä-muodossa tuntuu kuitenkin hiukan kiusaannuttavalta. Joskus myös Vuoren oman nykyhetken ja Höökin elämänvaiheiden ymppääminen yhteen tuottaa vähemmän onnistuneita tuloksia.
"Menit nyssykkäsi kanssa satamaan ja sanoit reippaalla lapsenäänellä haluavasi merille. Jos minä olisin nähnyt sinut siellä, olisin tarttunut käteesi, tuonut kotiini, antanut kaakaota ja voileivän ja kysynyt, kumpi meistä soittaa äidillesi, soitanko minä vai soitatko itse."
Samanlaista tehokeinoa käyttää myös Mia Kankimäki teoksensa Naiset joita ajattelen öisin alussa puhutellessaan tekstissään suoraan Karen Blixeniä. Muutenkin Kankimäen ja Vuoren teosten välillä on jonkinlaista yhteyttä, ne ovat puolittain autofiktiivistä tieto- ja elämäkertakirjallisuutta, joka sitoo kuvaamansa kohdehenkilön kirjoittajan elämäntarinaan. Kirjoittaja ja hänen positionsa ovat osa tarinaa ja nekin saattavat kokea muutoksia kohdehenkilön tarinan edetessä.
Elämäkerrathan ovat aina osittain fiktiivisiä. Kokonaisuus, joka syntyy siitä, mitkä asiat kohdehenkilön elämästä tiedetään ja toisaalta halutaan tuoda esiin ja mitkä jättää kertomatta, syntyy useimmiten hyvän tarinan ehdoilla.
Vuori kuljettaa kirjassaan useaa tarinaa kiinnostavalla tavalla rinnakkain, yhtä omasta elämästään ja vuosien pituisesta purjehduksestaan silloisen elämäntoverinsa kanssa, kahden aikuisen ja Singaporesta tuodun kissan utopiaa; toista siitä, miten Höökin tarina kirkastuu hänen salapoliisintyönsä ansiosta yhä selkeämmäksi. Kolmantena tarinana kulkee Amurinmaan siirtolaisten ja heidän johtajansa Höökin tarina sellaisena kuin Vuori sen saa koottua. Lukijallekin jätetään tilaa luoda oma suhteensa kohdehenkilöön ja häntä käsittelevien dokumenttien monitulkintaisuuteen, eikä kirjailija pyri rakentamaan aukotonta elämäkertatulkintaa.
Pohdinnat utopioiden luonteesta ja muistamisesta ovat mielenkiintoisia ja puhuttelevia, kun niitä valotetaan sekä suomalaisen utopiayhteisön että Vuoren oman elämän kautta, ja Höökin ja Vuoren kulkemat merireitit yhdistyvät monessakin kohtaa.
"Menneisyys on tällaista, usein hyvin keskeneräistä. Siihen on tullut silmukkapakoja, joita on yritetty korjata erivärisillä langoilla."
Kiinnostavinta kirjassa on ehdottomasti Vuoren kuvaama prosessi, jossa hän loputtomalla kärsivällisyydellä rakentaa eri tahoilta haalimistaan tiedon palasista kokonaiskuvaa utopiayhteisöstä ja erityisesti Höökin henkilöstä. Se antaa hyvän käsityksen historiallisten teosten tai elämäkertojen tiedonhankinta- ja työprosessista ja niistä ratkaisuista, joita prosessissa joudutaan tekemään.
"Yle Novostin, Suomen yleisradion venäjänkielisen toimituksen, toimittaja soittaa. Hän on tekemässä artikkelia amurinsuomalaisista ja haluaisi haastatella myös minua. Hän on kuullut, että kirjoitan kirjaa sinusta. Minun tekee mieleni sanoa, etten kirjoita kirjaa sinusta, vaan siitä, kuinka yritän kirjoittaa sinusta. Sanoa, että enimmäkseen minä vain etsin: vaimoasi, kadottamiani lähdekirjoja, muistiinpanojani, omia päiväkirjojani, joskus kauan sitten päätettyjä asioita. Etsin hereillä ja unessa."
Ennen kirjan lukemista en tiennyt Amurin siirtokunnasta oikeastaan muuta kuin että Tampereen Amurin kaupunginosa on saanut nimeensä innoituksen samannimisen siirtokunnan tarinasta. Paitsi utopioiden historiaan, kirja avasi myös hiukan uudenlaisen näkökulman Suomen ja Venäjän suhteisiin kuvaamanaan aikana.
Venäjän itäisten seutujen nykyaikaa käsitellään kahdessa tässä blogissa aikaisemmin esillä olleessa romaanissa:
Nämä kirjat liittyvät hieman Amurinmaata pohjoisempana sijaitsevaan Kamtšatkan niemimaahan. Fridolf Höök kartoitti toimeksiannon vuonna 1886 saatuaan koko Venäjän itärannikkoa ja sen alueita laajemminkin, eli myös noita Kamtšatkan seutuja.
Yhä edelleen jotkut kohdat merikartoista tuolta alueelta ovat Höökin piirtämiä. Kartoitusmatkallaan Höök myös teki väestönlaskentaa ja keräsi alueen perinne-esineitä ja -tapoja sekä suullista perimätietoa. Hänen keräämiään esinekokoelmia löytyy museoista ympäri maailmaa, mm British Museumista. Parhaat palat löytyvät kuitenkin vladivostokilaisesta Arsenjev-museosta.
Yritinkin lukiessani muistella, mitä Rosa Liksom kirjoitti Hytti nro 6:ssa päähenkilönsä Vladivostokin museokäynneistä, mutta joudun kyllä joskus myöhemmin tarkistamaan, mainitseeko hän Höökin esineistön, sillä en ole asiasta varma, sen kuitenkin muistan, että alueella vaikuttaneista suomalaisista museokäynnillä tulee puhe. Liksomin kirjan päähenkilö on Vladivostokin tienoilla kalliomaalausten innoittamana, eivätkä museoiden aarteet onnistu herättämään hänessä kovin suurta kiinnostusta, kun hän kaipaa kalliomaalauksiaan näkemään. Liksomin päähenkilö ja Katariina Vuori ovat kuitenkin henkisiä sukulaisia siinä mielessä, että Vuori alkoi opiskella arkeologiaa merimatkojensa päätyttyä, ja erikoistui meriarkeologiaan.
Museofriikkinä olisin mieluusti uppoutunut enemmänkin Höökin kokoamaan perinneaineistoon, mutta kirjassa on kyllä hyvät lähteet ja vinkit kokoelmien löytämiseen digitaalisesti.
Yhdyn Katariina Vuoren ihailuun Höökin renessanssi-ihmisyydestä Höökin monitaitoisuuden edessä. Tosin tuona aikana perinnetieteet ottivat vasta ensi askeleitaan, kuten Vuorikin mainitsee, ja oli varsin tavallista, että perinteenkerääjät edustivat mitä erilaisimpia ammatteja, niin kuin hyvin muistamme tunnetuista kotimaisista perinteenkerääjistä ja tutkimusmatkailijoista.
Kirjassa keskeisten utopioiden luonnetta pohtii myös Laila Heinemann hiljattain lukemassani esseeteoksessaan Oi aikoja oi paikkoja. Puolifiktiivinen matkakumppanini Ms Tati kirjoitti kirjasta matkablogissaan: Unelmien paikkoja, helmikuuta 7, 2023.
Vuoren kirjan kerrassaan upean kannen tekijä on Tommi Tukiainen ja kirjan taitosta vastaa M. Pietikäinen. Kirjan teksti on harvinaisen ja ilahduttavan suurikokoista, mikä tekee lukemisesta mukavan kevyttä. Kirjassa on erinomainen, huolella laadittu lähdeluettelo.
Muualla:
Helmet-lukuhaasteessa 2023
kirjan voisi sijoittaa seuraaviin kohtiin:
1. Kirjassa on kartta
12. Kirjan nimi liittyy veteen
16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa
20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla
29. Kirjassa on minäkertoja
37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (matka purjelaivalla ja uudisasukaselämä)
40. Kirjassa hylätään jotain
43. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa
46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika
Kommentit
Lähetä kommentti