Siirry pääsisältöön

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Jos pimeys puhuisi





Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. 175 s. Kansi Päivi Puustinen. Otava 2023. 


"-- ehkä hän halusi piirtämällä kokea vielä kerran lumoutumisen hetken, jonka oli pakko muuttua poissaoloksi."


Joel Haahtelan uutta romaania Yö Whistlerin maalauksessa on ollut hyväksi pohtia hiukan ennen sen kommentointia. Romaanin tunnelma on tiivis, mutta samalla pyörryttävän avara. Se on ladattu täyteen kulttuurihistoriallisia merkityksiä ja viittauksia: kirjallisuus, kuvataiteet, filosofia, uskontojen historia... Kuitenkin sen perustarina on yksinkertainen.

Tarinan päähenkilöinä on kaksi sivistynyttä ja lukenutta miestä. Päähenkilö työskentelee Kansalliskirjastossa, kun ylisukupolvinen ahdistus tavoittaa hänet ja hän on varma kuolevansa saman ikäisenä kuin hänen äitinsä sairastui psykoosiin hänen lapsuudessaan. Osittain paetakseen tunteitaan, osittain tehdäkseen jotakin aikaisemmin vain suunnittelemaansa hyödyllistä jäljellä olevalla ajallaan, hän ottaa virkavapaata ja lähtee vierailemaan vain kerran aikaisemmin tapaamansa iäkkään Sergein luo Yorkshireen.

Miehet ovat aiemmin tavanneet perhosharrastuksen tiimoilla Naxoksen saarella ja vaihtaneet yhteystietoja. Päähenkilön yllätykseksi Sergei on myös todella lähettänyt kirjeitä ja kertonut perhoshavainnoistaan silloin tällöin tapaamista seuraavina vuosina. Sergei osoittautuu elävän Yorkshiressa erakkona yksinäisessä talossa mäellä lähellä merta. Hienon puutarhan lisäksi hän omistaa merkittävän luonnontieteellisen kirjakokoelman ja itse eri puolilta maapalloa keräämänsä perhoskokoelman. 

Päähenkilö ihailee 1600- ja 1700-luvun vaihteen perhostutkija Maria Sibylla Merianin piirroksia perhosten muodonmuutoksia kuvaavassa kirjassa Metamorphosis Insectorium Surinamensium vuodelta 1705. Eräänlaisena hartaudenharjoituksena hän haluaa toteuttaa uniikin perhoskirjan samalla vanhalla ja kärsivällisyyttä vaativalla kuparipiirrostekniikalla ja piirtää joitakin Sergein hienoimmista perhoslöydöistä.

Kumpikin mies on omalla tavallaan rikkonainen ja kumpikin kantaa mielessään muistoa naisesta. Päähenkilö ei ole koskaan kyennyt uskomaan, että läheisyys, parisuhde ja perhe, jotka voivat olla muille ihmisille itsestään selvä osa elämää, voisivat kuulua hänellekin. Sergeillä on omat tragediansa. Hän on menettänyt rakkautensa joutuessaan natsien keskitysleirille ja siellä koettujen asioiden jälkeen vuosikausiksi mielisairaalaan. 

Miesten välillä vallitsee kunnioittava yhteisymmärrys, kun kaksi yksinäisyyteen tottunutta ihmistä jakaa yhteisen tilan Sergein kotona. Tuosta yhteisymmärryksestä ja sen ilmentymistä ruuanlaittoineen ja keskusteluineen on mieltä lämmittävää lukea.

Olisi väärin sanoa, että rikkinäisyys on näiden miesten voima, mutta heidän haavoittuneisuutensa on mahdollistanut heille kyvyn aistia maailmaa samaan tapaan arkitodellisuuden hälinän tuolla puolen kuin 1800-luvun maalari James McNeill Whistler kuvasi maalauksissaan yötä. Kopio Whistlerin Nocturne-maalauksesta roikkuu Sergein kirjaston seinällä ja maalauksen tunnelma tuntuu yhdistävän miehiä jollakin merkillisellä tavalla.

Sergein luona vierailunsa aikana päähenkilön mielen täyttävät ajatukset pimeydestä ja siitä, mitä pimeydessä tai sen takana on. Näkyvänä tuloksena hänen matkastaan syntyy hänen hauras taideteoksensa ja lahjansa maailmalle: päiväperhoset säteilevissä väreissään. Suurin matkan aikaansaama tulos on kuitenkin hänen omassa pimeydessään tapahtuva muutos.

Haahtelan kirja on ilmestyttyään saanut ansaitusti paljon myönteistä huomiota ja siitä on kirjoitettu monia arvioita. Hänen kirjansa Adelen kysymys, 2019; Hengittämisen taito, 2020 ja Jaakobin portaat, 2022 muodostavat trilogian, johon Yö Whistlerin maalauksessa myös löyhästi liittyy. 

Olen suhtautunut Haahtelan tuotantoon aika ennakkoluuloisesti ja olettanut hänen olevan alleviivatummin hengellinen kirjailija kuin hän tämän kirjan myötä osoittaa olevansa. Kaikessa hioutuneisuudessaan ja moniulotteisuudessaan tämä pienoisromaani oli enemmän kuin omiaan räjäyttämään ennakkoluuloni ja johdattamaan hänen muunkin tuotantonsa pariin.

"Sitten ajattelin, että joskus varjo oli liian pimeä ja se erkani meistä, alkoi elää omaa elämäänsä, me kuljimme maailmassa kahtena kappaleena. Mutta jonakin päivänä, kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, kappaleet löysivät toisensa, pystyivät elämään yhdessä ja samassa ihmisessä, hyväksyivät oman itsensä ja toinen toisensa olemassaolon. Eikä kärsimys tuntunut enää niin pahalta, vaan sekin sai olla, vaikka ei koskaan katoaisi."

Päivi Puustisen kansi tuottaa elävän aavistuksen tarinassa syntyvästä perhoskirjasta ja valon ja pimeyden liitosta.


Muualla:

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa - tarina miehestä, joka tallentaa perhosten kauneuden kuviinsa. Airi Vilhunen, Kirsin bookclub 11.3.2023 


Helmet-lukuhaasteessa 2023 

voisin sijoittaa kirjan seuraaviin kohtiin:


16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (piirretään)

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (jos olet käynyt Helsingissä, Naxoksessa tai Yorkshiressa)

29. Kirjassa on minäkertoja

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla loppuun

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie