Hetkestä ja ikuisuudesta
Louise Glück: Villi iiris. (Alkuteos The Wild Iris, 1992) Suom. Anni Sumari. 91 s. Kannen suunnittelu Taivo Org, taitto Kalle Niinikangas. Enostone Kustannus 2023.
Kustantajan arvostelukappale, kiitokset siitä!
"Sitten se oli ohi: se mitä pelkäät, olla / sielu ja kyvytön / puhumaan, loppui äkkiarvaamatta, kangistuneen maan / kevyesti taipuessa. Ja ne mitä luulin / linnuiksi syöksähtelivät matalissa pensaissa. / Sinulle joka et muista / kulkureittiä toisesta maailmasta / kerron, että pystyin taas puhumaan: mikä tahansa / palaakin unohduksesta, palaa / löytämään äänen: // elämäni keskipisteestä suihkusi / suuri lähde, syvän sinisiä / varjoja taivaansinisessä merivedessä."
Olen jo jonkin aikaa lueskellut Louise Glückin alun perin kolmisenkymmentä vuotta sitten ilmestyneen runokirjan The Wild Iris hiljattain ilmestynyttä suomennosta Villi iiris. Tämän kirjan kanssa on toisin kuin kahden Glückin myöhemmän, mutta aiemmin suomennetun kirjan kanssa. Kokoelma ei imaise samalla tavalla taikapiiriinsä kuin aikaisemmin lukemani imaisivat, ei sittenkään vaikka olin lukenut Villistä iiriksestä irrallisia runoja alkukielellä jo aikaisemminkin ja pitänyt niistä kovasti.
Kirja vaatii minulta hitaampaa lähestymistä eikä muodosta yhtä orgaanista aistimusta kuin kaksi aikaisemmin suomennettua Glückin viimeisintä teosta. Siitäkään huolimatta, että kirja on temaattisesti hyvin yhtenäinen luonnon / puutarhan täyttämä kokonaisuus.
Glück on koonnut kokoelman pääosin kasvien mukaan nimetyistä runoista, joiden lisäksi kokonaisuudessa toistuu Aamu- tai iltahartaus -nimillä otsikoituja runoja ja muita, joissa näkökulmana on luonnossa hiljentyvä ihminen. Hartauksiksi otsikoidut runot käsittelevät jumalasuhdetta, jota toki kokoelma kokonaisuudessaankin käsittelee.
Maan ja kasvullisuuden kuvasto läpäisee kirjan, kasvien puhe ikään kuin viimeisimpänä havaittavissa olevana äänenä ennen suurta hiljaisuutta.
"Älä enää mieti näitä asioita./ Kuuntele hengitystäni, oma hengityksesi / kuin tulikärpäset, jokainen pieni henkäisy / on leimahdus, johon maailma ilmestyy. // Kyllin kauan olen laulanut sinulle kesäyössä. / Lopulta suostutan sinut puolelleni; tätä yhtämittaista näkyä / maailma ei voi sinulle tarjota. // Sinut pitää opettaa rakastamaan minua. Ihmiset pitää opettaa / rakastamaan hiljaisuutta ja pimeää."
Louise Glückin viimeisin tuotanto lumoaa tekstin vaivattomalla, assosiatiivisella etenemisellä, kokonaisuuden kasvamisella sillä tavoin luonnollisesti, että lukijan on vaikea vetäytyä tekstin luomasta maailmasta ulos - lauseiden ja merkitysten rytmi kantaa aalloillaan aina vain eteenpäin. Villissä iiriksessä taas runot muodostavat perinteisemmän kokonaisuuden, jossa yhteisestä teemasta huolimatta runot jäävät enemmän yksittäisiksi, kuin piiriasetelmaan keskeisteemojen ympärille.
Tästä huolimatta Glückin kuvat puhuvat ja koskettavat. Hänellä on kyky kuvata suurta pienessä ja pientä suuressa sekä alituiseen vaihtaa näitä näkökulmia teksteissään. Hänen perusteemansa ovat pysyneet samoina, ikuisuuden ja nykyhetken välille jännittyneinä. Runoissa näkyy mestarin vähäeleinen, liioittelematon kädenjälki, joka ei kaihda mystisen lähestymistä.
Kommentit
Lähetä kommentti