Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Lapsuus kuoleman partaalla

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse. (Venäjänkielinen alkuteos Похороните меня за плинтусом, 1995)  Suom. Kirsti Era. 205 s. Into 2014.

"Sairastelin paljon, ja mummon ennusteiden mukaan minun oli määrä noin kuusitoistavuotiaana mädäntyä hengiltä ja päätyä tuonpuoleiseen. Kuvittelin tuonpuoleisen kutakuinkin keittiön roskakuilun tapaiseksi paikaksi: sinne joutuneiden esineiden olemassaolo päättyi. Kaikki, mikä putosi sen luukusta alas, katosi kammottavan peruuttamattomasti. Rikkoutuneen voi korjata, kadonneen voi löytää, mutta roskakuiluun viskatun saattoi vain muistaa tai unohtaa."

Jotkut kirjat on suorastaan pakko lukea vaikka vain nimensä vuoksi. Yksi tällainen kirja on Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse; siitäkin huolimatta, että se on odottanut minulla lukuvuoroon päätymistään lähemmäs kymmenen vuotta. Viimein kuitenkin lukemisen aika koitti, eikä kirja pettänyt nimensä antamia lupauksia mustasta huumorista ja toisiinsa kompastelevista tragiikasta ja komiikasta.

Saša on kahdeksanvuotias alakoululainen, joka elää mummonsa ja vaarinsa luona. Koulussa häntä nähdään harvemmin, sillä hän on useimmiten sairaana. Mummonsa mukaan kullanvärinen, patogeeninen stafylokokki tulee mädättämään hänet sisäpuolelta ennen kuin hän ennättää täyttää kuuttatoista. Sitä ennen hän potee mm synnynnäistä haimatulehdusta, maksavauriota ja toinen toistaan seuraavia hengitystietulehduksia ja keuhkokuumeita.

Katkeroitunut ja lähes aina vihainen mummo Nina Antonovna elää omassa maailmassaan, jonka keskipisteenä Saša ja hänen sairautensa ovat. Raa'asti kiroileva ja poikaa sekä puheillaan että teoillaan höykyttävä mummo hoivaa kuitenkin poikaa parhaan kykynsä mukaan, ja paljon sen ylikin. Hän vaatii lääkäreiltä yhä uusia tutkimuksia ja diagnooseja ja lahjoo heitä kalasäilykkeillä ja konvehdeilla niitä saadakseen. Hän keksii talttumattomalla innolla yhä uusia rajoituksia pojan ruokavalioon ja elämään sekä syöttää hänelle homeopaattisia lääkkeitä lääkärikirjoista saamaansa tietoon perustuen. 

Äiti on mummon mukaan "hylännyt poikansa verenimijäkääpiön vuoksi" eikä saa lastaan takaisin "lumpustelunsa" takia. Turhaan Saša kaipaa ja äiti rukoilee, mummo on järkkymätön, ja jokainen Sašan ja äidin tapaaminen päättyy äidin ja mummon koko taloa ravistelevaan riitaan. Vaari toppuuttelee ja luovii sivusta, mutta häipyy useimmiten omille teilleen, koska ei kestä olla kotona. Saša on oppinut väistelemään mummon kiukkua parhaansa mukaan eikä uhkailukaan tehoa häneen siinä määrin kuin Nina Antonovna toivoisi.

Saša myös unohtaa välillä mummon maalaileman vakavan terveydentilansa ja päätyy samanlaisiin kiipeleihin tottelemattomuudessaan ja seikkailuissaan kuin kuka tahansa pikkupoika naapuristossa. Sašan onneksi hänellä on myös kyky paeta liian kovaksi käyvää todellisuutta omiin kuvitelmiinsa, ja hän ottaa kaiken irti jokaisesta hetkestä, jolloin onnistuu pakenemaan mummon talutushihnasta. 

Hoitojaksot sanatoriossa muodostuvat Sašalle vapauden korkeimmaksi asteeksi, sillä vaikka mummo seuraa häntä sanatorion paikkakunnallekin, Saša saa asua sanatorion asuntolassa yhdessä muiden poikien kanssa ja osallistua mummon määräämien ohjeiden rajoissa pojille tarkoitettuun toimintaan. Sanatoriojakson kuvauksessa päädytäänkin lähelle Sempé & Goscinnyn samanikäisistä pojista kertovien Nikke-kirjojen menoa ja meininkiä. Tässä vaiheessa, hiukan kahleistaan vapautuneen Sašan touhuja seuratessaan, lukija huoahtaa hiukan helpotuksesta: poika taitaa kuitenkin selvitä koettelemuksistaan. 

Kiovasta Moskovaan näyttelijämiehensä matkaan lähtenyt Nina Antonovna kärsii elämänpettymyksestä, joka jättää varjoonsa kaikkien muiden kokemat vastoinkäymiset. Hänen uhrautuvuutensa ei ole saanut mitään arvostusta sen enempää hänen lapsiltaan kuin mieheltäänkään ja hänen marttyyriutensa on kolossaalista. Niinpä hänestä on tullut kotihirmu vailla vertaa, jopa siinä määrin, että vietettyään jakson mielisairaalassa ja miehensä noudettua hänet sieltä kotiin, hän nauttii nyt syyntakeettomuuden ilosta ja voi vapaasti uhkailla lähimpiään mitä mielikuvituksellisimmilla rangaistuksilla, joiden toteuttamisesta häntä itseään ei koskaan voitaisi syyttää.

"En koskaan ehtinyt huomata, mistä kaikki sai alkunsa. Juuri äsken mummo oli kertonut näyttelijätär Gurtšenkosta - kiinnittämättä huomiota pyyntöihini saada jutella äidin kanssa - ja nyt hän jo heittää äitiä kivennäisvesipullolla. Pullo särkyy seinään, äidin jaloille roiskuu sihiseviä vihreitä sirpaleita, ja mummo huutaa, että sairas vanha mies on hakenut kivennäisvesipullon Jelisejevin ruokakaupasta asti. Tuossa he juttelevat rauhassa Amerikkaan lähteneestä Berditševskistä, ja nyt mummo jo heiluttaa painavaa, puista terrieriä, jonka paikka on vaarin kaapissa, juoksee äidin jäljessä pöydän ympäri ja huutaa halkaisevansa tältä kallon, kun taas minä itken pöydän alla ja yritän raapia lattiasta irti ukkoa, jonka tein muovailuvahasta äidin tuloa varten ja jonka he juostessaan ovat tallanneet kasaan. Tuossa äiti pyyytää palauttamaan hänelle turkin, ja mummo kiljaisee: "Tässä on sinulle Olja turkki!", kääntyy selin ja pudottaa salaatinvihreät alushousunsa niin että ällistyn jotain muodottoman suurta ja vaaleanpunertavaa.

- Miten sinä näytät persettä lapsen läsnä ollessa, senkin rähisijä! huutaa äiti.

- Ei se haittaa, tämä on hänen mummonsa perse eikä jonkun huoran, joka on vaihtanut lapsensa kääpiöön! mummo huutaa takaisin."

Kirjan tyylilaji on tragikomedia ja kielenkäyttö ronskiinkin tekstiin tottuneen lukijan kulmakarvoja kohottelevaa. Kirsti Era suomentaa erinomaisesti synkeistä kirouksista hellänkarheaan arkiseen jutusteluun vaihtelevaa Nina Antonovnan puhetulvaa sellaisena kuin 8-vuotias Saša sen kuulee ja kirjan minäkertojana kuvaa. Yhtä paljon kuin Sašasta kirja kertoo mummosta. 

Oletettavasti jonnekin 1980-luvulle sijoittuvan neuvostotodellisuuden kuvauksena Sanajevin tarina on raadollisen todellinen kaikkine lahjontoineen, jonotuksineen, ilmiantoineen ja ahtaine, epäsiisteine asuntoineen. Sellaisena se muodostaa melkoisen antiteesin sosialistisen realismin sankarien kehityskertomuksille.

Kirja koostuu episodimaisista kertomuksista, joissa esiintyvä pienoinen tarinan perusasioiden kertaus kielii siitä, että kirjan jaksot on julkaistu erillisinä jossakin aikaisemmin. Näin onkin, sillä kirja on ilmestynyt Oktyabr-lehdessä jatkokertomuksena ennen kirjan muodossa ilmestymistään.

Jani Saxell mainitsee mainiossa analyysissaan (linkki artikkeliin alempana), että kirja nauttii nykyisin Venäjällä kulttiteoksen mainetta ja sitä pidetään myös avainromaanina kirjailijan perheestä ja näyttelijäsuvusta. Kirja on palkittu useammallakin kirjallisuuspalkinnolla Venäjällä ja se on ollut myös Venäjän Booker-palkintoehdokkaana.

Muualla:

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Kirjavinkit, vinkkaaja Irja 5.5.2014.

Jani Saxell: Kuinka sielu nujerretaan. Kiiltomato 27.8.2014

Helmet-lukuhaasteessa 2023

kirjan voi sijoittaa esim. kohtiin:

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate

14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

29. Kirjassa on minäkertoja

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (Neuvosto-Venäjän arki; joskin on hiukan tulkinnanvaraista, onko tuo elämäntapa nykyisin kadonnut vai ei)

40. Kirjassa hylätään jotain

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika