Siirry pääsisältöön

Julia Phillips: Katoava maa


Julia Phillips: Katoava maa. (Alkuteos: Disappearing Earth, 2019.) Siltala 2021. 320 s. Suomennos: Hilkka Pekkanen. Kansi: Miika Immonen. Äänikirjan lukija: Sanna Majuri.

Lain mukaan Kamtšatka ei ollut enää suljettu alue, mutta maantieteellinen sijainti eristi sen muusta maailmasta. Etelässä, idässä ja lännessä oli pelkkää merta. Pohjoisessa oli satoja kilometrejä kulkukelvotonta vuoristoa ja tundraa estämässä kulun Venäjän mantereelle. Kamtšatkan vähälukuiset tiet olivat huonokuntoisia. Rannikon ja sisämaan alaviin kyliin johtavat väylät olivat usein pelkkiä kärryteitä, jotka enimmän osan vuotta olivat veden pois huuhtomia.

Kun amerikkalainen esikoiskirjailija sijoittaa teoksensa Venäjän Kaukoitään Kamtšatkan niemimaalle ja kuvaa sekä alueen useita alkuperäiskansoja että venäläisiä asukkaita, nousevat lukijan mieleen tietenkin ensimmäiseksi viimeaikaisen kirjallisuuskeskustelun teemat kulttuurisesta omimisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. 

Vaikea on suomalaisen lukijan tietää kamtšatkalaisesta todellisuudesta, mutta ainakin se on varmaa, ettei siitä liiemmin kuvauksia ole meille ollut tarjolla sen enempää ulkoa- kuin sisältäpäinkään. Julia Phillips on asunut kaukaisella, Neuvostoliiton aikana suljettuna sotilasalueena pidetyllä niemimaalla. Ollessaan Kamtšatkalla Fullbright-stipendiaattina hän tutki turismin ja teollistumisen vaikutusta alkuperäisväestöön. Tutkijana hänen kiinnostuksensa on kohdistunut myös traumoihin. Nämä kiinnostuksen kohteet näkyvät myös romaanin teemoissa.

Kirja alkaa kuin mikä tahansa jännitystarina: kaksi venäläistä pikkutyttöä katoaa pienessä kaupungissa. Poliisi saa silminnäkijältä selville, että tytöt ovat nousseet tuntemattoman miehen autoon. Laajamittaisista etsinnöistä huolimatta tytöistä ei löydetä jälkeäkään. Kyseessä on eräänlainen suljetun huoneen mysteeri, sillä niemimaalta voi poistua ulkomaailmaan vain laivalla tai lentokoneella ja molempien liikennevälineiden liikenne on ollut tarkkaan valvottua. 

Kirja keskittyy kuvaamaan vaikutusta, joka tyttöjen katoamisella on yhteisön muihin asukkaisiin. Ensimmäisen luvun jälkeen jokaisessa luvussa asiaa katsotaan erilaisen ja eri-ikäisen tytön tai naisen elämäntilanteen ja sisäisen kokemuksen näkökulmasta.  

Jo alussa mainitsemastani kulttuurisen omimisen näkökulmasta tämä on tietysti riskialtis ratkaisu: miten "ulkopuolinen" pystyy sanallistamaan niin suuresti pohjoisamerikkalaisesta todellisuudesta eroavan yhteisön vieläpä eri kulttuureihin kuuluvien naisten todellisuuden? Tämä alkoi jo kirjan alkupuolelta lähtien kiinnostaa minua eniten.

Minulla ei ole vastausta kysymykseen, enkä odottanutkaan pystyväni arvioimaan kirjailijan onnistumista tässä suhteessa, havainnoin vain kirjailijan lähtöpistettä sekä teoksen sisäistä johdonmukaisuutta.

Naisten alistettu asema sekä venäläisessä kulttuurissa että niemimaan useiden alkuperäiskansojen kulttuureissa nousee tietenkin keskipisteeksi, kun asukkaat pohtivat tapahtuman syitä. Naisten tai tyttöjen villeys, välinpitämättömyys tai huonotapaisuus nähdään helposti tapahtuman perimmäisenä syynä. Yhteisön ja päähenkilöiden reagointi tapahtumaan liikkuu huono äiti -syyllistämisestä kapinaan naisen roolin ahtautta kohtaan. Tapahtumat myös oikeuttavat yhä lisääntyvän miesten harjoittaman valvonnan naisia kohtaan.

Tekoon syyllistynyttä miestä pohdittaessa taas yhteisössä nousevat esiin etniset ennakkoluulot alueelle Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen palanneita poronhoitoa harjoittavia alkuperäiskansoja, mm eveenejä, tsuktseja, itelmeenejä, aleutteja ja korjakkeja, kohtaan samoin kuin alueella oleskelevia turisteja ja muualta Venäjältä siirtyneitä ihmisiä kohtaan. Moni alueen venäläisistä ajattelee, että Neuvostoliiton aikana suljetulla alueella oli niin turvallista, että mitään tyttöjen katoamisen kaltaista tapahtumaa ei olisi voinut silloin sattua.

"Ennen vanhaan he pysyivät omissa kylissään. Sinne he kuuluvat."

Poliisi on omituisen avuton tapahtuman edessä. Paljastuu myös, että alkuperäiskansaan kuulunut tyttö on aikaisemmin kadonnut samalla alueella jäljettömiin.

Niin saattoi käydä kenelle tahansa tytölle. Golosovskajan sisarukset olivat yksin kuljeskellessaan asettuneet alttiiksi vaaralle - yksi ainoa erehdys oli maksanut heille heidän henkensä. // Jos ei toimi niin kuin odotetaan, jos laskee suojauksensa, saa kärsiä. Jos antaa muille tilaisuuden.

Phillips itse toteaa Paris Review'n haastattelussa, että kokee ilmaisseensa tarinassa alueen ja sen ihmisten kuvauksen yhteydessä hyvin amerikkalaisia huolenaiheita. Epäilemättä onkin niin, ettei esim. naisten asema USA:ssa tällä hetkellä eroa niinkään paljoa naisten asemasta Venäjän äärialueilla kuin pintapuolisesti ajatellen voisi luulla. 

Phillipsin voisi ehkä sanoa kuvaavan henkilöissään sitä, mikä ihmisiä yhdistää kulttuurieroista huolimatta. Jos ajatusta veisi vielä pitemmälle, voisi tarinan kai myös lukea allegoriana amerikkalaisuudesta ja heidän alkuperäiskansojensa kadonneesta maasta tai "make America great again" -ajattelusta.

Phillips kuvaa myös alueen tuliperäistä luontoa, tundran loputtomuutta, tulivuoria, kuumia lähteitä ja geysireitä innoittuneesti, kuin hakien ymmärrystä ihmisten luonteelle maiseman ja luontokokemuksen äärimmäisyydestä. 

Kirja toimisi hyvin myös novellikokoelmana, sillä yksittäiset luvut ovat täysipainoisesti omia jännitteisiä kokonaisuuksiaan, vaikka ovatkin osa suurempaa kuvaa, josta hahmottuu ketjutettu jännityskertomus. Yksittäisissä luvuissa tulee esiin pieniä yksityiskohtia katoamistapaukseen liittyen, mutta pääosassa se on vain romaanin alussa ja lopussa.

Phillipsin sujuvaa kerrontaa on miellyttävä lukea. Alueen tuntemattomuus ja useiden erilaisten kansojen yhteiselo siellä lisää tarinan kiinnostavuutta. Alueen kuvauksessa on kyse paljon enemmästä kuin jännitystarinalle valitusta eksoottisesta kulissista. 

Tarinan loppu ei ihan lunastanut sitä kohtaan syntyneitä odotuksiani, mikä varmaan hyvin kuvastaakin sitä , ettei kirja ollutkaan ihan ensisijaisesti jännitystarina. Kirja on mukavaa vaihtelua siihen, millaisena amerikkalainen lukuromaani yleensä ottaen on minulle näyttäytynyt. Suosittelen sitä myös erityisesti niille dekkareiden ystäville, joita kiinnostavat lajityypin kaavoja rikkovat ja lajityypille epätyypilliset kerrontaratkaisut.

Sanna Majurin äänikirjatulkinta ei jätä toivomisen varaa. 


Helmet-lukuhaasteessa 2022 kirja voisi itselläni sijoittua kohtiin:

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

16. Kirjan luvuilla on nimet

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi