Siirry pääsisältöön

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

 


Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna. Siltala 2017. 194 s. Kuvitus: Remu Välisaari. Kansi: Pirkko Saisio (?). Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio.

Tämän aamun lempinimeni on Kultamato. Kultamato on täyttä kultaa ja asuu puun sisällä, on kultaisuutensa lisäksi täysin näkymätön.
Kun isovanhempien sukupolvi kohtaa lapsenlapset syntyy yleensä jotain unohtumatonta. Pirkko Saisio on koonnut ja täydentänyt Facebook-päivityksistään tarinan Spuuki Spaidermäniksi itseään kutsuvan lapsen tulosta maailmaan ja kasvusta kuusivuotiaaksi. Nonnaksi itseään nimittävän isoäidin ja pienen pojan keskustelut eivät rajoitu aiheista arkipäiväisimpiin, vaikkei arkikaan minnekään unohdu.
Nelivuotias kysyi, mitä on maapallon keskiössä. Arvelin, että siellä on tulta ja hirvittävä kuumuus ja laavaa ja jotakin sellaista. Nelivuotias oli jyrkästi eri mieltä ja sanoi tietävänsä, että maapallon keskiössä on Helsinki. Taidan - salaa - olla samaa mieltä Nelivuotiaan kanssa.
Yhdessä luodataan maailmankaikkeuden arvoituksia, kuten aurinkokuntamme pienintä Tupo-planeettaa, tunnustetaan rakkautta, räpätään, piirretään ja pelataan omia pelejä sekä totutellaan pikkusiskon tuloon. Koittaa myös se hetki, jolloin nonnan on sopeuduttava siihen, että futista pelaavat kaverit ainakin ajoittain syrjäyttävät hänet. 

Näiden kahden henkilön ystävyys ja kyky ymmärtää toisiaan tuottaa nautittavaksemme kahden tasaveroisen pohdiskelijan repliikkejä ja mietelmiä maailman menosta. 
Rohkeasti Kuusivuotias kurkisti kummitustaloon ja totesi, että eipä ole kummituksilla yhtään kiva talo. 
Hiljainen synkähkö metsä sai Kuusivuotiaan kysymään, että huijaavatko isot vai pienet maailmassa enemmän. Arvelin, että isot, koska pienet uskovat helpommin kaikenlaista. Kuusivuotias taas arveli, että nelivuotiaat huijaavat eniten. 

Huijaamiskeskustelussa Nonnalla on kategoria nimeltä "tarina", joka ei ole ihan totta eikä ihan valhetta, mutta Kuusivuotias pysyttäytyy mieluummin huijaamisen käsitteessä.

Onneksi Pikkusisko on ainakin ensimmäisen elinvuotensa ajan varustettu zeniläisellä mielentyyneydellä, sillä vauhtia ja mielikuvituksen lentoa on perhepiirissä tarjolla jo entuudestaan runsain määrin. Kerran saareen veneiltyä hiljaisen tyytyväinen Pikkusisko-vauva unohtuu joksikin aikaa veneeseen. Kun kaikki ryntäävät häntä hakemaan he löytävät hänet makaamasta veneessä ja hymyilemästä jalkaterälleen.

Saision lapsimuistelusten lukeminen tai kuunteleminen hänen itsensä lukemana saa maailman tuntumaan hetken aikaa hyvin hauskalta ja mielenkiintoiselta paikalta, jossa melkein kaikki on mahdollista. 

Painetun kirjan kuvitus on itsensä Spuuki Spaidemänin (Remu Välisaari) värikästä tekoa. Kirjan kansikuvasta olen tunnistavani Pirkko Saision tyylin, mutta tätä tietoa en saanut mistään tarkistettua.

Helmet-lukuhaasteessa 2022 kirja sopii itselläni kohtiin:

7. Kirja kertoo ystävyydestä
22. Kirja sisältää sähköposteja, tekstiviestejä tai some-päivityksiä
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää
37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle
41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie