Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki - Muistelma. (Alkuteos The Odd Woman and the City, 2015) 165 s. Gummerus, 2022. Suomennos Arto Schroderus. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.
Katu takanani ja eletty elämä kasvoillani katson harson läpi suoraan vanhoihin muistoihin ja huomaan, ettei niillä ole enää valtaa minuun. Näen puiston sellaisena kuin se on. Mustana, ruskeana, nuorena, kulkureita ja narkomaaneja ja surkeita kitaristeja kuhisevana paikkana, ja tunnen itseni sellaiseksi kuin olen, kaupungin sellaiseksi kuin se on. Olen elänyt todeksi konfliktini enkä fantasioitani, ja niin on myös New York. Olemme yhtä.
Tartuin väärässä järjestyksessä Vivian Gornickin suomennettuun tuotantoon. Aloitin tästä tässä kuussa ilmestyneestä kirjasta, vaikka tiesin, että hänen viime vuonna suomennettu, äiti-tytär -suhdetta kuvaava Toisissamme kiinni -kirjansa edeltää ajallisesti tätä kirjaa. Mutta pidän kirjoista, joissa kaupunki on pääroolissa, ja pidän New Yorkista. Enkä pane niin suurta painoa ajalliselle jatkumolle, kuten ei näemmä myöskään Gornick.
Gornickin teos pääsee mielessäni samaan sarjaan sen kaupunkihavainnoinnin kanssa, jota Jhumpa Lahiri toteuttaa vuonna 2020 suomeksi ilmestyneessä italialaiseen kaupunkiin sijoittuvassa katkelmallisessa Missä milloinkin -romaanissaan.
Esseemäisessä terävyydessään ja proosarunoutta muistuttavassa kyvyssään vangita pienten hetkien ja näkymien sävyjä Vivian Gornickin pohdinnat ja kuvaukset erottuvat nautittavasti siitä, mitä muistelmilta yleensä odotetaan.
Gornick ei pyri kuvaamaan elämäänsä ehjänä tarinana. Tai juuri minkäänlaisena tarinana. Hän pysähtyy episodeihin ja vaikutelmiin ja antaa niiden täyttää tietoisuutensa, olipa kyse ystävyys- tai rakkaussuhteista, kirjailijan kehityksestä ja urasta, kirjallisista vaikutteista tai yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta - hän kuvaa näitä elämänsä ulottuvuuksia kuin päiväkävelyä kaupungilla. Ja toisaalta päiväkävelyä kuin omaa elämäänsä.
Kirja koostuu katkelmista, joita kaupungissa liikkuminen sitoo toisiinsa. Gornick puhuu läheisistä ihmissuhteista: ystävyydestä, rakkaudesta, äidistään. Toisaalta myös yksinäisyydestä ja yksinäisyyden pelosta, joista jälkimmäisen hän liittää läheisesti kaupunkien viehätykseen: kaupungeissa voi kaiken aikaa tuntea ihmisten läsnäolon, missään ei ole vähemmän yksinäistä kuin suurkaupungin kadulla. Tässä Gornick tunnustautuu Samuel Johnsonin hengenheimolaiseksi.
Yksinäisyys on sitkeä tottumus. Leonard sanoo, että jos en valjasta yksinäisyyttä hyödylliseksi yksinoloksi, jään ikuisesti äitini tyttäreksi. Hän on tietenkin oikeassa. Ihminen on yksinäinen, koska hän kaipaa poissaolevaa, idealisoitua toista. Mutta hyödyllisessä yksinolossa minä olen paikalla ja pidän itselleni mielikuvituksen seuraa. Hengitän eloa hiljaisuuteen ja täytän huoneen todisteilla siitä, että olen tunteva olento.
Kävelyvauhdilla tehtyjä havaintojaan kaupungin tapahtumista ja ihmisistä hän keskittyy kuvaamaan suoranaisella hellyydellä, useimmiten yrittämättäkään selittää auki tilanteiden merkitystä.
Katu on jatkuvassa liikkeessä ja sitä liikettä on pakko rakastaa. On pakko selvittää, mistä rytmi rakentuu. Poimittava kertomus lennosta, ymmärrettävä ja oltava olematta pahoillaan siitä, että kertomisen tarve on hauras, joskin ääretön.
Gornickin tapa kirjoittaa on terävästi sekä ulkoisia että sisäisiä liikkeitä havainnoiva, älykäs. Hän on kotonaan kirjallisten viittausten maailmassa ja puhuu kirjailijoista ja heidän henkilöistään samalla läheisyydellä - tai välimatkalla - kuin ystävistään. Hän kuvaa elämänpituista ideaalisen oman elämän, rakkauden ja ystävyyden etsintää väheksymättä etsinnän tuskaisuutta, vaikka onkin jo saavuttanut sellaisen iän, jossa etsinnän paradoksit ymmärretään: ihminen etsii, mutta samalla pelkää löytävänsä.
Elämän paradoksit muistuttavat niitä paradokseja, joita hän on kohdannut ystävänsä Leonardin seurassa. Ystävää kaipaa eikä ilman häntä haluaisi olla, mutta kuitenkin tapaamisesta hänen kanssaan palaa kotiin käsivarret tuhansien pienten, terävien pistojen puhkomina. Toipuminen kestää taas seuraavaan viikkoon.
Gornickin omakin ironia tuntuu kirjan alussa neulanterävältä ja etäisyyttä ottavalta, mutta kuinka ollakaan, siihen kehittyy lukiessa melkein riippuvuus.
Hän on "erikoinen nainen", odd woman - nimitys, jolla on viitattu radikaalifeministeihin, jollaisena Gornick tunnetaan USA:ssa sekä kirjallisen tuotantonsa että journalistisen uransa pohjalta. Tärkeäksi kokemani ulottuvuus kirjan nimessä on, että englannin kielen "odd" viittaa paitsi omituisuuteen, erikoisuuteen, myös parittomuuteen. Tasapainoilu pohjimmaisen yksinäisyyden ja toisen ihmisen tavoittamisen välillä on Gornickin teoksen perusvire, se mistä kirjoittamisessa on kyse.
Sama etova tunne syvälle hautautuneesta kielestä palaa aina säännöllisen epäsäännöllisesti tietoisuuteeni ja nyt tunnen sen leviävän käsiini, jalkoihini, rintaani, kurkkuuni. Jos vain voisin saada sen tavoittamaan aivot, niin keskustelu oman itseni kanssa voisi kenties alkaa.
Arto Schroderuksen käännös tavoittaa taipuisasti Gornickin kirkkaan ja samanaikaisesti tiiviin ilmaisun.
Krista Putkonen-Örn lukee kirjan tapansa mukaan upeasti. Lukijalle erityisen vaativa ja Putkonen-Örnin ansiokkaasti toteuttama on äänikirjan kohtaus, jossa aivohalvauksen saanut ja siitä osittain kuntoutunut vanha näyttelijä esittää Beckettiä dialogina nauhalta kuuluvan oman nuoruudentulkintansa kanssa. - Yksi kirjan kuvaamista monista kohtaamisista New Yorkissa.
Helmet lukuhaaste 2022:ssa kirja voisi sijoittua minulla kohtiin:
3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana
6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija
7. Kirja kertoo ystävyydestä
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja
26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
Kommentit
Lähetä kommentti