Vivian Gornick: Toisissamme kiinni - Muistelma. (Alkuteos: Fierce Attachments, 1987) Suomennos Arto Schroderus. Gummerus 2021. 228 s. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.
Vuokratalomme ikkunasta näkyvät likaiset kadut muuttuivat täysin, kun oli pimeää ja hiljaista. Ilma oli iltaisin jollain tapaa seesteinen, lempeä ja täysi, sanoinkuvaamattoman suloinen, ja vahvisti tavoittelemaani taianomaista eristäytyneisyyttä, johti helposti unelmiin. Heti kun käänsin selkäni asunnolle ja kohdistin katseeni katuun, ahne mielikuvitukseni kävi töihin.
New York Times on nimennyt Vivian Gornickin Toisissamme kiinni -teoksen parhaaksi muistelmateokseksi viimeisten 50 vuoden ajalta. Häkellyttävän suuri kunnianosoitus, eikä se tunnu mitenkään liioitellulta. Paitsi että hänen myöhempi muistelmateoksensa Erikoisen naisen kaupunki on vähintään yhtä mestarillinen kokonaisuus.
Gornickille aika tuntuu piirtelevän toisiaan leikkaavia ympyröitä, elämä on kaukana janasta. Mikä hetki tahansa palauttaa hänet jo menneeseen aikaan, lapsuuteen tai nuoruuteen. Elämän tapahtumien sävyt ovat piirtyneet yksityiskohtaisella tarkkuudella hänen mieleensä, jopa niin tarkasti, että hän vaikuttaa olevan pääsemättömissä niistä. Pakotettu palaamaan yhä uudelleen joihinkin muistoihin.
Suhteessa äitiinsä Gornick taistelee läheisyyden ja etäisyyden tarpeiden ristiaallokossa. Lapsuudessa äidin suru varhain kuolleesta miehestään oli niin valtava, että se ei jättänyt mitään tilaa tyttären surulle. Tyttären aikuisuuden vuosina äiti suree aina vain, ja tytär pelkää omankin elämänsä jäävän yhtä käyttämättömäksi ja elämättömäksi kuin äitinsä paikoilleen jähmettyneen elämän.
Äidin ja tyttären suhteessa on paljon katkeruutta. Äiti pyrkii elämään tyttärensä kautta ja puuttumaan tämän valintoihin sekä arvostelemaan sitä, mikä tyttäressä tämän omasta mielestä on parasta. Tyttärestä purskahtaa esiin vihaa ja kapinaa vuosikymmenien ajan. Silti heidän suhteensa pysyy tiiviinä. He asuvat samassa kaupungissa, tapaavat lähes päivittäin ja tekevät kävelyretkiä New Yorkissa. Ajan kuluessa heidän asuinpaikkansa siirtyvät Bronxista Manhattanille - maantieteellisesti lyhyen matkan, joka sosiaalisesti vastaa tuhansia kilometrejä.
Heidän keskustelunsa käsittelevät usein muita ihmisiä ja heidän elämänvalintojaan. Vaikka tytär journalistina ja kirjoittajana tutkii yhteiskuntaa ja elää taiteilijoiden ja maailmaa tarkkaavaisesti havainnoivien ihmisten keskellä, äidin ja tyttären suhde pysyy paikoilleen juuttuneena. Niin jumittavana, että muutos jo molempien vanhalla iällä tapahtuu lähes huomaamatta. Se lähtee liikkeelle siitä, että Gornick, kuten lähes kaikki newyorkilaiset, kertoo tarinaansa yhä uudelleen psykoanalyytikolleen, ja analyytikko kysyy: miksi?
Toinen jumittava asia Gornickin elämässä on hänen suhteensa miehiin. Valveutuneen feministin silmin hän havainnoi itseään ja suhteitaan niiden päätyttyä. Äitinsä näkökulmasta hänen miessuhteensa ovat vuoroin epäonnistuneita, vuoroin kadehdittavia. Itse hän ei totuuden hetkinä koe saavuttavansa miesystäviinsä muuta yhteyttä kuin seksuaalisen. Kaikesta kiihkeydestä huolimatta rakkaussuhteet jättävät hänet yhtä yksin kuin hän oli lapsenakin.
Elämä vaatii ilman ja valon lisäksi tilaa tutkimusmatkoille ja henkiselle kasvulle. Jo'n avioliitto asetti rajat tunne-elämäämme suuntautuville tutkimusmatkoille, ja ne rajat olivat ahtaat. Vaikka olisimme tunteneet kuinka syvästi, rakkautemme ei voinut kirjoittaa omia lakejaan tai laatia karttaa maastosta. Ei ollut mitään kokemuksen maata, jonka halki se olisi voinut kulkea, ei mitään tavoitettavaa rannikkoa, ei ollut mitään tutkimattomia keskiosia. Meillä oli hallussamme pieni sisätila keskellä ties minkäkokoista vehmasta seutua.
Gornickia vaivaa kirjoittajan blokki, yksi jähmettymisen muoto sekin. Hän yrittää kirjoittaa kirjaa journalistisen työnsä ohessa, mutta työ ei koskaan ota sujuakseen. Vain katoavan lyhyiden hetkien ajan hän välillä tavoittaa tilan, jossa pystyy hetkisen kirjoittamaan kuin haluaisi, eikä noiden hetkien tai kirjoitettujen asioiden välillä tunnu vallitsevan mitään keskinäistä yhteyttä. Tästä kertoessaan hän avaa teostensa syntyä tavalla, joka tekee näistä kuvauksista minulle lukijana kaikkein mielenkiintoisimman osion kirjassa.
Armottomuus ja avoimuus, jolla kirjailija kuvaa suhdettaan kirjoittamiseen, on paljaimpia kirjoittamisen blokin kuvauksia, joita olen koskaan lukenut. Mikä vielä tärkeämpää, se riisuu kaiken glorian Gornickin mieltä kiehtovalta tyyliltä, jonka ydin muodostuu toisiaan seuraavista episodeista. Mutta ei kuitenkaan tyylin viehätystä.
Kun joku kirja käännetään 35 vuotta ilmestymisensä jälkeen, siihen on varmasti aina syynsä. Tällainen kirja on kestänyt ajan tulikastetta jo sukupolven verran, eikä ole mikään päiväperhonen. Se ei myöskään ota vanhentuakseen. Gornickin muistelmien sanotaan käynnistäneen Yhdysvalloissa varsinaisen muistelmateosten boomin. Olisivatpa ne - ja nykyinen autofiktio - yhtä koruttoman rehellisiä ja älykkäitä kuin tämä teos, joka ei yritä tavoitella lukijan hyväksyntää. Ehkäpä syystä, jonka Gornick tulee selittäneeksi omaelämäkertansa kautta. Siinäkin kaikki lopulta kiertyy yhteen kaiken kanssa.
Elämme tulenarassa tilassa, muutoksen virta on meillä nyt päivän totuus. Hämmästyttävää epävakautta, läpeensä salaperäistä ja lupaavaa. Emme ole enää nokitusten, hän ja minä. Olemme saavuttaneet jonkinasteisen pysyvän etäisyyden. Näen välähdyksiä irtautumisen iloista. Tämä pieni liikkumavara on koitunut minulle sikäli huviksi ja hyödyksi, että minulla on taipumusta erehtyä uskomaan itseäni oman itseni aluksi ja lopuksi.
Helmet-lukuhaasteessa 2022 kirja voisi sopia ainakin näihin kohtiin:
9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön (USA:n juutalaiset)
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua
18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja
32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
Kommentit
Lähetä kommentti