Siirry pääsisältöön

Susanna Clarke: Piranesi


Susanna Clarke: Piranesi. (Englanninkielinen alkuteos: Piranesi, 2005) WSOY 2021. 261 s. Suomentaja: Helene Bützov. Alkuperäiskansi David Mann, kuvat ©Shutterstock

Kustantajan arvostelukappale, kiitokset siitä!

-- ajatukseni palasivat yhä uudestaan kuun valaisemaan 192:een Saliin, sen kauneuteen, syvään rauhan tuntuun, patsaiden kunnioittaviin kasvoihin, kun ne kääntyivät, tai näyttivät kääntyvän, kuuta kohti. Tajusin, että Tiedon etsiminen oli saanut meidät ajattelemaan Taloa eräänlaisena ratkaisua odottavana arvoituksena, tulkitsemista vaativana tekstinä, ja jos joskus löytäisimme Tiedon, Talolta riistettäisiin kaikki Arvo ja jäljelle jäisi pelkkä kulissi.

Joskus saa käsiinsä kirjan, jonka maailma osoittautuu niin kiehtovaksi, että siitä on vaikea laskea irti. Se seuraa ajatuksissa, ja omaa maailmaansa huomaa havainnoivansa sen läpi, palaavansa kirjassa koettuihin tunnelmiin ja näkyihin. Susanna Clarken Piranesi on tällainen kirja: sen ihmeellisten, valtavien kivisalien rauha ja Palatsin läpi virtaavien vuorovesien ja tuulten hiljaisuuteen liukenevat äänet jäävät mieleen vaikuttamaan, kun kirja loppuu.

Noissa saleissa asuu Piranesi. Se ei ole hänen oikea nimensä, mutta sillä nimellä häntä kutsuu ainoa toinen ihminen, joka saleissa elää. Piranesi on vuorostaan nimennyt hänet Toiseksi.

Piranesi kirjoittaa muistikirjaansa havaintoja tiedemiehen tarkkuudella ja toimittaa Toiselle "dataa" salien labyrintistä. Hän on nimennyt salien ikkunoista näkyvät tähtikuviot ja laskenut vuoroveden rytmin. Hän tuntee labyrintin valtavan kokonaisuuden kuin omat taskunsa, suuria saleja toinen toistaan kauniimpine patsaineen on satoja ja satoja, hän ei ole löytänyt niille loppua. Hän miettii, koostuuko koko maailmankaikkeus toisiinsa liittyvistä kivisaleista. Ylhäällä ovat pilvet ja sade, alhaalla sortuneet salit, vuorovesi ja mahdollisuus hankkia ruokaa. Keskikerroksissa linnut, Piranesi ja Toinen, jonka tarkkaa olinpaikkaa Piranesi ei tiedä. He tapaavat toisensa kaksi kertaa viikossa tunnin ajan ja tuolloin Piranesi auttaa Toista tämän tutkimuksissa.

Tämä on kirjan mielikuvitusta kiehtova ja fantasianomainen lähtöasetelma, josta jännärielementtejäkin sisältävät tapahtumat käynnistyvät. Piranesilla on syytä epäillä muistiaan, ainakin Toisen mielestä. Hän itse ei ole ongelmasta ihan täysin vakuuttunut, koska kuitenkin muistaa kaiken labyrintista ja sen reiteistä, jonne Toinen ei edes uskaltaudu liikkumaan kuin pieneksi matkaa.

Muistin lisäksi kirjassa pohditaan identiteettiä ja sen pysyvyyttä, hyödyn ja kauneuden suhdetta, sitä miten ihmisen tapa olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa on muuttunut ikivanhoista ajoista. Pitäisikö ihmisen hallita maailmaa vai keskustella sen kanssa? Onko kumpikaan noista mahdollista?

Susanna Clarke on kirjoittanut kirjan sen jälkeen, kun sairastui krooniseen väsymysoireyhtymään ja hänen elämänpiirinsä kapeni merkittävästi. Tätä tietoa vasten saa Piranesin viipyily maailmansa saleja ja niiden kätkemiä kulttuuriaarteita katsellen oman surumielisen sävynsä. 

Maailma tarvitsee jonkun, joka näkee sen, niin myös ihminen.

Vaikka Piranesi saa vastauksen siihen, onko labyrintin salien ulkopuolella mitään, ja mikä hänen nimensä on ollut ennen kuin hänestä tuli Piranesi, monet kirjan herättämät kysymykset jäävät auki. Clarke ei selitä auki maailmaansa, ja siinä varmaan myös piilee syy siihen, että tuo maailma jää niin vahvasti elämään lukijan mielessä.

Kirja on intensiivinen, filosofinen, viisas, lempeä, salaperäinen ja haastava. Sen vertauskuvallisuus ja runollisuus puhuttelevat, mutta se ei tuputa tulkintoja.

1700-luvulla elänyt kivenhakkaajan poika, taiteilija Giovanni Battista Piranesi tunnetaan vankiloiksi nimeämiään labyrinttimaisia tiloja esittävistä etsauksista. Vaikka Clarken kirjan Piranesi saa nimensä Toiselta tämän taiteilijan mukaan, ei tämän tarinan Piranesi ole vanki: hän säilyttää vapautensa labyrintissakin.

Talon Kauneus on mittaamaton, sen Lempeys ääretön.


Helmet -lukuhaasteessa 2022 voisin sijoittaa kirjan seuraaviin kohtiin:

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

16. Kirjan luvuilla on nimet

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää

43. Kirja sopii vähintään kolmeen haastekohtaan

Minulla tämä menee kohtaan "Kirjassa on jotain sinulle tärkeää".







 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi