Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021. 379 s.

"Jos romaanikirjailija pelaa unohduksella - luottaa siis siihen, ettei lukija muista kaikkea, ja luo näin avaruuden tunnun - runoilija tekee saman vaikeaselkoisuudella: kun runo ei parhaillakaan tulkintavälineillä aukea kaikilta osin, avaraa tilaa jää ymmärryksen takapihoille. Tämä avara on kirjallisuus itse." 

"Sen sijaan että sanoisi moninainen tai runsas, tulisi sanoa minimalistinen maksimaalisella hajonnalla."

Jukka Viikilän uusin teos ei hevillä alistu määriteltäväksi. Se on pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta rakenteineen, kirjallisuusinstituutiosta ja siinä menestymisestä, Finlandia-palkinnosta, paksuista romaaneista, unohdetuista kirjailijoista, lukijoiden toiveista ja kirjoittamisen strategioista. Tämän lisäksi tutkiskellaan mm sydänteknologian historiaa, musiikkia, elokuvaa, talousindeksejä, McIntosh-vahvistimien valmistamista New Yorkissa, ylellisyyskelloja, erilaisia huumeita, seksikokemuksia, autoja ja valaiden ja mustekalojen sydämiä.

"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."

Kirja, joka koostuu lyhyistä ja vieläkin lyhyemmistä tapahtumista, havainnoista, faktoista, muistoista ja ajatuksista, antaa kuitenkin myös lupauksensa tarinasta. Kirjailija Jan Holm joutuu sydänleikkaukseen ja tietenkin lukija odottaa saavansa kuulla, miten hän selviytyy. Tämän asian selvittäminen vaatiikin lukijalta kärsivällisyyttä. Ymmärrys siitä, että elämän lopputulos on lopulta kuitenkin aina sama, väliä on vain hetkillä ennen sitä, uhkaa kuitenkin tulla loppuratkaisun odottamisen ja lukijan väliin. Tähän ehkä myös kiteytyy teoksen keskeinen teema. Tai sitten se on jossakin aivan muualla.

"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään liittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."

Taivaallinen vastaanotto on, mitä lukijat tai kriitikot kirjassa kertovat sen olevan. Kirjaimellisesti, sillä suurin osa kirjasta koostuu fragmenteista, joissa lukijat kertovat, mitä ajattelevat Taivaallisesta vastaanotosta ja mitkä sen kohdat ovat jääneet heille mieleen. Se on myös yksilöidysti eri ihmisille uskottuja salaisuuksia, jotka lähtevät kiertämään huhuina, mutta kantavat sisällössään mukanaan tietoa siitä, keneltä huhu on lähtöisin. Se on mitä suurimmassa määrin kuviteltu, potentiaalinen teos.

Tervehdin ilolla epälineaarisen tekstin saapumista suomalaiseen kirjallisuuteen. Ei niin, etteikö siitä olisi näkynyt merkkejä ennenkin, ja digitaalisessa muodossa on ilmestynyt useampiakin epälineaarisuutta hyödyntäviä teoksia, mutta nyt olemme hiljattain saaneet nauttia jo kahdesta täysiverisestä (pun intended) hypertekstistä painetun kirjallisuuden puolella. Ensin Marisha Rasi-Koskisen Rec - itselleni viime vuoden hienoin romaani Anni Kytömäen Margaritan ohella -, ja nyt Viikilän tekstirakennelma.

Välillä on tosin vaikea hahmottaa, onko teos onnistunut hypertekstuaalinen teos vaiko sellaisen parodia. Ehkä sekä että. Satunnaisen sivunumeroinnin, sinne tänne laukkaavien tapahtumakatkelmien ja nopeiden muistiinpanojen, sitaattien ja toisiinsa sekoittuvien henkilöiden pasianssi etenee kuin jyskyttävä helvetinkone ja syöksee sisuksistaan yhä uusia tekstikatkelmia. 

Sydänkin on eräänlainen moottori. Se jaksaa reuhtoa rinnassamme vuosikymmeniä ja sen olemus oli lääketieteen historiassa pitkään täysi mysteeri. Se, mikä siinä on pumppua, käy ymmärrykseen, mutta sydän onkin ennen kaikkea sähkölaite. Aina, kun se joutuu epäkuntoon, sekoaa ja tappaa, on kyse sähköongelmista. Näin opimme kirjasta.

Kirjassa sydämen vian korjaaminen vertautuu tekstin totutun rakenteen muuttamiseen. Löytäähän ihminen yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä...

"Ei tämä ole romaani avosydänleikkauksesta, vaan avosydänleikkaus."

Kun veri on kiertänyt väärään suuntaan läppävian vuoksi aiheuttaen vaikean sydämen vajaatoiminnan, sydämen rakennetta joudutaan korjaamaan. Myös tekstin rakenteen muutos ohjaa tekstin sisäistä virtausta toiseen suuntaan. Mutta tämä ei riitä.

"Koska jokaisen kirjan sisällä on monta kirjaa, miksi et kirjoittaisi kirjaasi useampia polkuja. 

Hiljainen polku niille, jotka eivät halua elämäänsä arkihälyä.

Sekaannuksen polku niille, jotka eivät enää usko jäsennyksen nautintoihin.

Rakkauden polku niille, jotka aina vain haluavat paapoa sydäntään.

Mikset kirjoittaisi kuoleman kirjan sisään elämän kirjaa niille, jotka ovat matkan uuvuttamia."

Kuten kuuluukin, kirjaa voi lukea seuraillen omien tunnelmiensa polkuja, selaillen sieltä täältä ja itse päättää, milloin kirja loppuu. 

Infinite jest mainittu.

Samalla, kun kirjailija Jan Holm makaa leikkauspöydällä, Uber-kuskin takapenkillä nukkuu mies, jota kuljettaja kierrättää pehmeästi jousitetussa autossaan ympäri Helsinkiä matkustajan kallis kello panttinaan: ehkä tapahtumat ovat hänen unensa, ehkä me kaikki olemme hänen unensa, kuten Liisan Ihmemaassa kaikki on ruutukuninkaan unta? Päivän kääntyessä kohti loppuaan nukkuva mies alkaa puhua. Hän puhuu kultaisesta portista metsän keskellä.