Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri. S&S 2021. 382 s. Alkuteos The Beekeeper of Aleppo 2019. Suomentanut Leena Ojalatva.
Mitä ihmisestä jää, kun hän on menettänyt kaiken ja maailma on sortunut hänen ympärillään? Tämä on Christy Lefterin kirjan lähtötilanne. Tästä alkaa pariskunnan vaarallinen pakomatka raunioina olevasta Alepposta ja Syyriasta.
Tarina, johon sekoittuu unen- tai fantasianomaisia elementtejä, etenee useammalla aikatasolla: pakomatkalle sijoittuvassa nykyisyydessä ja sitä leikkaavina muistoina. Nuri on mehiläistarhuri vailla mehiläisiään ja Afra on sokeutunut taiteilija. He lähtevät yrittämään matkaa kohti Englantia, jonne aikaisemmin lähtenyt sukulaisperhe on päätynyt. Heidän henkensä on matkan aikana vaarassa useamman kerran, mutta vielä useammin on vaarassa heidän elämänuskonsa, kun he liittyvät vuonna 2015 liikkeelle lähteneisiin epätoivoisiin pakolaisvirtoihin.
Kirjailija Christy Lefterillä, joka on syntynyt Englannissa, on itsellään vanhempiensa kautta pakolaistaustaa ja hän on työskennellyt vapaaehtoisena Kreikan pakolaisleireillä. Tämä näkyy hänen tietämyksenään pakolaisten elinolosuhteista ja poikkeusolojen julmuuden ihmisissä aiheuttaman traumatisaation tuntemisena.
Mehiläiset eroavat ihmisistä siinä, että ne työskentelevät uupumatta koko yhteisönsä vuoksi. Kaikella, mitä ne tekevät, on yhteisön säilymistä ja hyvinvointia lisäävä tarkoitus, ne eivät tee mitään vain itsensä vuoksi. Näin ajattelee Nuri, joka on rakastanut työtään mehiläistarhurina ja oppinut ymmärtämään mehiläisiään. Ero ihmisten ja mehiläisten välillä näkyy selvästi Aleppossa ja kaiken siellä olevan silmittömässä tuhoamisessa. Ja Nuri ajattelee, ettei edes tiedä, kuka hänen vihollisensa on.
Symboliksi Nurin ja Afran tilanteelle nousee siivetön kimalainen, jonka Nuri poimii englantilaisen vastaanottokeskuksen betonipihalta. Kimalainen on karkotettu yhteisöstään, koska se on menettänyt siipensä, eikä se tule selviytymään montaa päivää. Näin Nuri toteaa marokkolaiselle vanhalle miehelle keskuksessa. Hänen ihmeekseen marokkolainen hankkii hänelle laatikollisen kasveja, joista kimalaiset erityisesti pitävät, ja kehottaa siirtämään pihalla mönkivän kimalaisen uuteen kotiinsa.
Selviytyykö kimalainen? Selviytyvätkö Afra ja Nuri?
Heidän Sami-poikansa kohtalo on avaintekijä heidän selviytymisessään. Ja matkalla Nuri-sedän käteen tarttuneen Mohammed-pojan, joka ajoittain ilmestyy ja ajoittain katoaa Nurin silmissä.
Lefterin kieli on tarinan rumaan ja väkivaltaisen rikkonaiseen todellisuuteen nähden kaunista ja herkkää, mutta ei kuitenkaan liiallisessa määrin. Ulkoinen todellisuus tulee todetuksi kaikessa kauheudessaan, mutta sen rinnalla nousee sisäinen puhe siivilleen. Kyky nähdä ja muistaa näkemänsä. Afra alkaa piirtää sormituntumalla muistivihkoon maisemia heidän menneisyydestään, ja Nuri muistaa.
Tarinan pariskunta tuo mieleeni Mohsin Hamidin teoksen Exit West (2017), jossa myös pariskunta pakenee sisällissotaa käyvästä maasta Eurooppaan ja päätyy pakolaisleireille. Hamidin kirjassakin on omat fantasiaelementtinsä, mutta ne liittyvät pakomatkaan ja sen järjestelyyn ja niiden kafkamaiset piirteet korostavat pakolaisuuden irrationaalista kauhua ja sen peliluonnetta, panoksenaan ihmisen elämä.
Aleppon mehiläistarhurin fantasiaelementit nousevat ihmisen rikkoutumiseen alttiista mielestä. Siitä, miten mieli toimii äärimmäisen paineen alle joutuessaan, miten suojaa itseään, etsii ratkaisua ja parantavia voimia käsittämättömään tilanteeseen syvimmistä kerroksistaan.
Yhteiskunnallisessa merkityksessään, pakolaiskriisiä ja sen syitä tarkastellessaan, Aleppon mehiläistarhuri on tämän ajan suuria kertomuksia, sellaisena kuin suuret kertomukset edelleen ovat mahdollisia.
"Missä on mehiläisiä, siellä on kukkia, ja missä on kukkia, siellä on toivoa ja uutta elämää."
"Luulen, että mehiläiset ovat samanlaisia kuin me. Ne ovat yhtä haavoittuvia kuin me."
Kommentit
Lähetä kommentti