Hanna Brotherus: Ainoa kotini. WSOY 2021. 329 s. Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus.
"Niin kauan kuin katson sukuni kuvaa etäältä, muut ihmiset näyttäytyvät niminä ja titteleinä. Tullessani lähemmäs näen, että jokainen on jonkun tyttö tai poika. Katson heitä ja itseäni kuin lintuparvea. En ole oksalla, vaan oksa on sisälläni ja sen ympärillä on lihani, vereni. Kova juurakko painaa olemassaoloni ydintä ja haluan ravistaa sen irti."
52-vuotias kirjailija ja koreografi-tanssija matkustaa Pariisiin muutamaksi viikoksi käydäkseen mielessään läpi suhdettaan itseensä ja perheeseensä. Matka on hänen ensimmäinen yksin tekemänsä matka. Ylipäätään kyseessä on ensimmäinen hänen täysin yksinään viettämänsä aika. Pariisiin hänet vie vanha valokuva, jossa hänen äitinsä on Pariisissa yhdessä oman äitinsä kanssa.
Hän käy läpi suhdettaan vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, tuntemuksiaan puuttuvasta rakkaudesta ja perheenjäsenten kyvyttömyydestä olla toisilleen läsnä, mutta myös hyviä asioita ja muistoja. Suhde äitiin on tärkein. Se ulottaa sukupolvesta toiseen jatkuvan juurakkonsa kertojaan ja hänen sisareensa ja kertojan kautta hänen tyttäreensä. Äiti, joka menetti varhain omat vanhempansa eikä koskaan toipunut siitä surusta.
Sekä kertojan sisar että tytär sairastavat anoreksiaa. Jossain vaiheessa myös kertoja tajuaa sairastaneensa ja sairastavansa samaa sairautta, vain eri oirein ja ilman diagnoosia, koska hänen piti olla perheen tytöistä se terve, jotta perheen rakennelma pysyisi koossa.
Hän havainnoi myös lapsiaan ja entistä ja nykyistä puolisoaan sekä omaa tapaansa suhtautua heihin. Muistot ja havainnot ovat kehollisia, alkaen siitä, miltä kukin lapsi on tuntunut kohdussa. Tanssin merkitys itseilmaisukeinona kertojan elämässä tulee hyvin esiin, samoin tanssijan ammatin suhde anoreksiaan.
Anoreksian kuvauksena kirja tavoittaa sairauteen liittyvän kokemus- ja ajatusmaailman niin hyvin, että kirjaa voi suositella kaikille, jotka yrittävät ymmärtää tätä sairautta.
Kirja koostuu sinänsä melko irrallisista muistoista ja mietteistä, joiden läpi kulkee punaisena lankana yritys paikallistaa kipupisteet ja sukupolvesta toiseen ulottuva kuollut ranka, joka pakottaa toimimaan tietyllä tavalla.
Brotherus kirjoittaa avoimesti ja intiimisti, runollisestikin; kehollisuuden kautta, kuten tanssijalta voi odottaakin. Vain keho on omamme koko elämämme ajan, kaikki muu on epävarmaa. Kohtelemme ja suhtaudumme kehoomme kuten vanhempamme ovat meihin suhtautuneet. Siksi kertojan on selvitettävä omia kokemuksiaan ja muistojaan. Hän haluaa ymmärtää ja löytää parantumisen tien, raivata äitisuhteeseensa tilaa myös jollekin hyvälle ja löytää itsestään äidin, joka pystyy kohtaamaan lapsensa sillä rakastavalla ja hyväksyvällä katseella, jota lapsi lapsena ja vielä aikuisenakin äidiltään tarvitsee.
Luettuani kirjan lisäksi haastatteluja ja lehtijuttuja Brotheruksesta, ihmettelen kuitenkin hiukan, miksi kirja on ilmestynyt romaanin muodossa, kun sen omaelämäkerralliset elementit ovat niinkin selvästi näkyvillä. Olisiko kirja voinut olla vain yksinkertaisesti julkisuudessa jo tunnetun kirjoittajansa muistelmateos?
Hanna Brotherus lukee itse äänikirjan eleettömästi, mutta herkästi, kirjan intiimiyttä korostaen.
Kommentit
Lähetä kommentti