Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

 

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu. Otava 2021. 440 s. 

"Onko meille jo näytetty voimaa ilman että olemme tienneet sen olevan voimannäyttö?

Kivi odottaa.

Hiekka odottaa.

Vesi odottaa.

Ne odottavat kärsivällisinä.

Hiekka muistaa, kivi muistaa, vesi muistaa.

Salama lyö. Tuli muovaa vedestä olennon, maasta esineen.

Olemme sään lapsia. Veden, kiven ja hiekan lapsia."

Sinisalo on jälleen tarttunut kuumaan aiheeseen. Hänen syksyn uutuutena ilmestynyt kirjansa käsittelee ilmastoa ja säätä.

Sinisalon tuotannosta tutut tarinan rakennusainekset ovat läsnä: myyttinen taso, runsaat tietosisällöt ja digitaalikanavien käyttö. Ja arkeen tunkeutuva outous ja pelko.

Tällä kertaa kaikki alkaa raamatullisesta ajasta. Kuulemme uuden, mukaansa tempaavan version Raamatun ehkä kaunokirjallisesti mielenkiintoisimmasta kertomuksesta, Joonan tarinasta. 

Aikansa liikemiehen ja Jahven sivutoimisen profeetan Yonahin käsiin joutuu ihmeellinen esine, kivimäinen ukkoshuilu, johon puhaltamalla vanha nainen aavikolla saa aikaan vaeltajat pelastavan myrskyn ja vesisateen. Liikemiehenä Yonah tekee kuitenkin huilusta vaihtokaupan, joka asettuu samaan sarjaan hänen muiden epäonnisten liiketoimiensa kanssa. Jumala näyttää hänelle näyn Ninivestä toisessa ajassa, jossa metalliset linnut munivat kaupungin taivaalle tulipalloja ja kaupunki on raunioina kuivuuden keskellä.

Sitten olemmekin jo nykyajassa, seuraamassa meteorologi Leena Lindin elämää.

Leena Lind on parhaillaan sekoittamassa pienen perheensä kuvioita syrjähypyllä. Työnantaja, meteorologian alan yritys, lisää keitokseen omat mausteensa irtisanomisella. Leena päätyy työttömyys- ja köyhyysjakson jälkeen uudelle, meteorologista dataa hyödyntävälle työnantajalle, jonka toiminta kuitenkin vaikuttaa hänen silmiinsä oudolta. Ja yhä oudommaksi kaikki muuttuu.

Vähä vähältä tarina ottaa enemmän kierroksia, ilma sähköistyy ja ukkosmyrsky lähestyy. Joka voisi hallita säitä, hallitsisi maailmaa.

Leena kirjoittaa nimettömänä Säätyttö-blogia ilmasto- ja sääennusteasioista. Blogin runsaan sää- ja ilmastotietouden sekä Leenan työn kuvauksen kautta lukijallekin kehittyy ymmärrys ilmaston peruslainalaisuuksista sekä Leenan kokemus- ja tunneperäisestä suhteesta sääilmiöihin, jotka ovat hänen intohimonsa.

Kerronta on arjen yksityiskohdissa viipyilevää, paikoin runolliseksikin yltyvää. Sinisalo hallitsee nykyhetken puhemaiseman lisäksi arkaaisen ilmaisun ja sen muuntelun. Joonan tarinan lisäksi ukkoshuilusta kerrotaan kansansatuversio, jota Leena lukee tyttärelleen iltasaduksi.

Tarina etenee paikoin jopa kiusallisen hitaasti eikä saavuta sellaista mahtipontista finaalia kuin lukija jännityksen hitaan kehkeytymisen perusteella aavistelisi. Enemmänkin tarina Leenan taistelusta epäeettisen ja moraaliarvoista piittaamattoman työnantajansa kanssa asettuu vain yhdeksi episodiksi hyvin pitkällä jatkumolla maapallon historiassa. Varsinaiseksi finaaliksi osoittautuu kysymys: mitä seuraavaksi?

Millaisia muotoja ihmisen halu ennustaa ja hallita säitä seuraavaksi ottaa? Kun ihminen ohjaa sateen jollekin seudulle, mikä seutu jää sitä ilman ja millaisin seurauksin? Olemmeko jo nähneet tästä esimerkkejä nykyhetkessä?

Kun jäätiköitä ei lasketa mukaan, vain 1% maapallon vesivaroista on kelvollista juomavettä.    

Sinisalo on kirjoittanut jälleen ekologisesti kantaaottavan romaanin. Se puhuu vanhatestamentillisin vertauskuvin, eikä mainitse ilmastonmuutosta kertaakaan.