Siirry pääsisältöön

Venla Saalo: Kukkia maan alla

Ajan virtaama kaupunki

Venla Saalo: Kukkia maan alla. 159 s. Kansi ja ulkoasu: Eevaliisa Rusanen. Gummerus 2020. e-kirja


Kuva: Ellen Karhulampi

    "Tämän asfaltin alla, äidin ja Karimin jalkojen alla, mutkittelevat puiden juuret. Ne kuljettavat aikaa, valoa ja vettä joka suuntaan. Kimmeltävää, voimakasta elämätiivistettä noruu pitkin maanalaisia suonia. Aivan samaa elämää virtaa Karimin ruumiissa, käsissä ja jaloissa, ikenissäkin.
    Hän aavistaa sen sanatta. Kuin pieni pensas."

Berliinin Pankstrassen maanalaisen asematunnelissa Marianna myy kukkia ja tarkkailee ohikulkijoita. Hän tuntee kauppaansa toistuvasti ilmestyvät ihmiset hyvin ja kokee iloa voidessaan ilahduttaa kukillaan ja niiden väreillä niin ohikulkijoita kuin ostajiakin. Se tuntuu joskus hänen elämänsä tarkoitukselta, mutta onko se tarpeeksi? 

Ohimennen Marianna kohtaa toisen romaanin naishenkilön, Amalian, joka yhdessä pienen poikansa Karimin kanssa poikkeaa ostamaan kukkakimpun epäonniseen tapaamiseen isänsä syntymäpäivänä. Tekstissä häivähtävät myös Mariannan lähellä asuva äiti, johon Mariannalla ei enää ole kontaktia, ja Amalian etäällä pitämät sukulaiset ja mies. 

Marianna pitää eniten yhteyttä Puolan Cubinissa asuvaan veljeensä Borysiin, mutta puhelinlinjat särisevät ja yhteydet pätkivät. Marianna on karistanut kotikylän tomut ylpeästi jaloistaan 17-vuotiaana lähtiessään kohti Lontoota ja muita suuria kaupunkeja. Muistot jo aikoja sitten autioituneesta kotitalosta tulevat kuitenkin vieläkin hänen uniinsa silloin, kun hän unta saa, ja hänelle on tärkeää soittaa veljelleen. Mutta he puhuvat vain asioista, jotka eivät ole heille kummallekaan tärkeitä.

Saksassa asuvan Venla Saalon ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissa ihmisten välillä on paljon tyhjää tilaa. Tai tilaa, joka täyttyy liikkeellä: junien, kaupunkia ristiin rastiin kävelevien ihmisten, lentävien lintujen tai maan alla ryömivien ja asuvien eläinten. Ajan. Ihmiset pitävät toisensa etäällä, jopa Amalia pienen poikansa, jonka kysymyksiin hän ei stressaantuneena ollessaan vastaa ollenkaan. Amalian poika Karim sen sijaan on kaiken aikaa läsnä hetkessä, kiinni tapahtumissa ja ihmisissä, osoittamassa asioita, kun aikuiset leijuvat tai kiirehtivät menneisyytensä ja tulevaisuutensa välissä. "Katso äiti, tässä kivessä on kaupunki." "Tässä on kaupunki ja tässä olet sinä."

Saalon romaani on impressionistinen, värien, aistien, vaikutelmien ja liikkeen hetkellisyyteen tarttuva lyyrinen säeromaani, jossa etäisyyksiä aukeaa moneen suuntaan. Juonen ääriviivatkin ovat jossain etäällä, tapahtumien taustalla häämöttävinä ja aavistettavissa olevina, muutamin haihtuvin viivoin hahmotettuina. Taiteellisena esikuvana on helppo hahmottaa Virginia Woolf taidokkaine, hidastettuine hetkineen.

Tekstin hyvin ylläpitämä perusjännite syntyy symboliikasta maan päällä ja maan alla olevan välillä. Lähtien romaanin alun maanalaisesta kukkakaupasta ja sieltä kaupungin kesäpäivään ja maanpäällisiin kulkuneuvoihin siirtymisestä ja päätyen vahvaan kuvaan maaseudulle hylätystä kotitalosta, jonka luonto ottaa haltuunsa. Nykyhetkessä ja elämässä on aina jotakin pinnanalaista.

Saalo saa tekstinsä virtaamaan luontevasti ja henkilönsä osaksi samaa kaupungin liikettä. Tekstissä on myös paljon suvantopaikkoja, joissa lukija voi pysähtyä aistimaan, mitä tapahtuu ja pysäyttää ajan hetkeksi. Säeromaanin muoto istuu Saalon kirjoitustyyliin kuin hansikas käteen, sallien tekstin ja sen taukojen rytmityksen monitasoisemmin kuin suora proosa. Romaanista muodostuu yhtä aikaa kevyesti liikkuva ja painava, ja painavinta on kaikki se, mitä ei sanota.

    "Maakellarin alla, metrien syvyydessä, on myyrien ja päästäisten koloja ja käytäviä, vuosien ja vuosikymmenien ajalta. Jotkin käytävistä on hylätty tai ne ovat joutuneet pohjaveden valtaan. Niistä on tullut seisahtuneen ajan sopukoita, suvantoja, jotka pysyvät tuhansia vuosia samoina.
    Kuin odottaen.
    Osa talossa aikoinaan kasvaneista unelmista on imeytynyt pohjaveteen, osa kivettynyt ikuisiksi fossiileiksi savi- ja hiekkakerroksiin."


Muualla:
Annelin kirjoissa. 27.10.2020

Helmet-lukuhaasteessa 2023 
kirjan voi sijoittaa vaikkapa kohtiin:

3. Kirjan nimessä on kasvi
5. Kirjassa ollaan maan alla
8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (Cubin, Puola)
19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (jos olet käynyt Berliinissä)
20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla
40. Kirjassa hylätään jotain
42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi