Siirry pääsisältöön

Max Pam, Harry Peronius: Kaksi valokuvateosta idästä

Kaksi tapaa mennä itään





Max Pam: Going East: Two Decades of Asian Photography / 20 Années De Photographe en Asie. Introduction Tim Winton. 179 s. Marval 1992.

&

Harry Peronius: Shiva Moves On in Gokarna. Photo essay 1987 - 2016. 106 s. Bangalore, India 2017.


Molemmat kirjat ovat lahjoja ystäviltä, kiitokset!


Matkavalokuvaus on kiehtova laji. Vähintään yhtä kiehtova kuin matkakertomuksetkin. Kun ihminen siirtyy itselleen uuteen ympäristöön, hänen aistinsa terävöityvät. En tiedä, mutta ehkä tämä tekee valokuvaajalle helpommaksi irrottautua tietyistä kauneuskäsityksistä ja etsiä uusia näkemisen tapoja. Ainakin sekä Pamin että Peroniuksen kirjassa ympäristöä ja ihmisiä katsellaan tuorein silmin.

Minusta on mukava katsella ja lueskella näitä kahta kirjaa rinnakkain. Intia  yhdistää niitä paikkana, mutta on myös muita yhtäläisyyksiä. Dokumentointipyrkimys, kunnioitus ja kiinnostus paikallisväestöä kohtaan, kyky päästä lähelle ihmisiä ja heidän elinolosuhteitaan. 

Max Pam on palkittu australialainen valokuvaaja, joka on tullut tunnetuksi erityisesti Aasian matkoiltaan ottamistaan kuvista. Going East onkin kokoomateos hänen 30 vuoden aikaisesta tuotannostaan. Kirjassa on Pamin ihanteekseen tunnustaman valokuvaaja Tim Wintonin kirjoittama esittelyteksti.

Syria, Irak, Iran, Afganistan, Pakistan, Intia, Himalaja; Aasiaa idästä länteen ja etelään... Pamin matkakohteiden alueellinen kattavuus on vaikuttava. Tim Winton, joka tunnustaa olevansa, päin vastoin kuin Pam, paikalleen juurtunutta ihmistyyppiä, sanoo Pamin töiden voiman tulevan valtavasta innostuksesta, jota tämä kokee elämää kohtaan, yhtä lailla kuin myös elämän kunnioituksesta.

Pamin kohdalla kaikki alkoi 1960- ja 70-lukujen taitteesta, jolloin hän työskenteli kaksi vuotta täysiä päiviä pelkästään valtavassa melbournilaisen yliopiston pimiössä kehittäen valokuvia. Hippieliikkeen vaikutuksesta itä veti häntä puoleensa magneetin tavoin ja hän teki useita huumehuuruisia matkoja "Katmanduun johtavalla tiellä" joko liftaten tai ottaen vastaan työtarjouksia. Noilta ajoilta peräisin olevat valokuvat heijastavat hyvin noiden matkojen luonnetta.

"I quit college in September 1971 and hitch-hiked back to India. Just inside the Yugoslavian frontier I was given a lift by some English people driving a purple Transit Van, all 6 of whom looked like extras from the re-make of "Sinbad visits Mars"."

Kirja muodostaakin avoimen dokumentaation valokuvaajan kehittymisestä. Pam jätti valokuvauksen opinnot Lontoossa vuoden opiskelun jälkeen, eikä hänellä ole muodollista koulutusta alalle, hänestä tuli omien sanojensa mukaan valokuvaaja matkallaan itään.

Pam viihtyy ihmisten parissa ja pyrkii tavallaan kuvaamaan heidän elämänpiiriään sisältäpäin. Hän kuvaa suurinta pyrkimystään haluna pysäyttää maailma valitsemanaan hetkenä. Estetiikka ei ole hänelle siinä määrin tärkeää kuin oman kokemuksensa tallentaminen. Näennäiset epäonnistumiset, kuten kuvan epätarkkuus, voivat olla ilmaisevia ja tavoiteltavia. Miten muuten kuvata Himalajalla karjuvaa tuulta?

Eri ammattien edustajat: kauppiaat, riksakuskit, munkit, teenpoimijat, Bangkokin ja Pattayan hyväksikäytetyt alaikäiset seksityöläiset, turistit ja paikalliset, Mr Bombay, pyhiinvaeltajat, taksikuskit. Majoittuminen bordelliin. Matkustaminen junan hattuhyllyllä toinen silmä auki nukkuen ja kameraa varjellen tai saapuen Singaporeen laivalla tuntien olevansa kuin Joseph Conrad meriromaaneissaan. Pam jakaa valokuvien ohella kokemuksiaan kaikesta tästä lyhyin kirjallisin muisteluksin. 

Hänen kirjaan sisältyvät tekstinsä ovat minusta yhtä mielenkiintoisia kuin itse kuvat. Lukiessani huomasin toivovani, ettei tekstejä olisi ahdettu hankalasti luettaviksi yhden tai kahden sivun pakkopaitaan kunkin kuvaosion alkuun. Tämä kirja on kuitenkin toimitettu ja taitettu kuvan ehdoin.

Max Pam: Going East

Harry Peroniuksen kirjan Shiva Moves on in Gokarna kuvaama Gokarnan kaupunki on yksi Intian pyhistä kaupungeista. Siellä järjestetään vuosittain hindulaisuuteen kuuluva juhla, joka kerää paljon pyhiinvaeltajia.

Maha Sivaratria, "Shivan suurta yötä" vietetään helmi-maaliskuussa "mustan kuun" aikaan. Tapahtumassa juhlistetaan Shivan ja hänen puolisonsa Parvatin liittoa sekä Shivan jumalallista tanssia, joka kuvaa maailmankaikkeuden syntyä ja kiertokulkua tuhosta luomiseen ja uudelleensyntymään.

Kulkuetta varten rakennetaan Shivan sotavaunut, joiden mahtavia, ihmisen korkeuden ylittäviä pyöriä ja kantavaa rakennelmaa on kauan säilytetty. Arviolta Peroniuksen kuvaama vaunujen puinen perusta on peräisin 1700-luvulta. Perustan päälle tuleva rakennelma tehdään vuosittain aina uudelleen ja sen rakennusryhmään kuuluvat ovat tiettyä hindukastia. Peronius antaa joitakin lukuja: 30 miehen tiimiltä n. 25 metriä korkean rakennelman tekeminen kestää kaksi viikkoa. Valmiin vaunun vetäminen kulkueessa vaatii 200-300 miestä.

Kirjassa sotavaunujen ja niissä ratsastavan Shivan patsaan rakentaminen vaiheineen on dokumentoitu, kuvissa mukana olevat rakentajat on kaikki pyritty nimeämään. 

Kirjassa kuvataan paljon myös Gokarnan temppelikaupungin, Kudlen kylän ja laajemminkin Karnatakan alueen muuta elämää sekä mustavalkoisin että värikuvin. Monia erilaisia elämänalueita kuten kauppaa, viljelystä, koulua, pyhiinvaellusta, pyhiä miehiä ja elinkeinonharjoittajia ja työntekijöitä perheineen on mukana tarkoin kuvatekstein varustetuissa kuvissa. Teksteissä Peronius kertoo myös saaneensa vieraanvaraisen vastaanoton henkilöiltä, joiden kanssa hänellä ei ollut yhteistä kieltä ja oppineensa näiden kohtaamisten kautta jotakin ystävyyden ja kulttuurierojen luonteesta.

Karnatakan alueen ja Maha Sivaratrin kuvausprojekti on suunnitelmallista ja kulttuurihistoriallisesti arvokasta dokumentaatiota, jota Peronius on tehnyt vuosien ajan. Kirjan takakansitekstissä hän kertoo saapuneensa ensimmäistä kertaa Gokarnaan vuonna 1986 valmistellessaan dokumenttikuvauksen lopputyötään Ruotsissa ja etsiessään kuvauskohdetta.
  
Olisi ollut todella mielenkiintoista lukea tämän pitkään jatkuneen kuvausprojektin etenemisestä enemmänkin, mutta Peronius on vaatimaton eikä juurikaan tuo esiin omaa rooliaan. 

Harry Peronius: Shiva Moves On in Gokarna 

Vaikka Aasia ja Intia aiheena yhdistääkin Pamia ja Peroniusta, on kyse täysin eri luonteisista kuvaajista, ja heidän välisiään eroja ilmentymineen on jännä havainnoida kirjoja katsellessaan. Toki jo Peroniuksen dokumenttivalokuvaajan koulutus kertoo erityyppisestä kuvaamisen painotuksesta kuin Pamin vahvasti auteur-henkinen luonne ja tuotanto. Toisen kiinnostus kohdistuu yhä uusiin kohteisiin yhä laajemmalla alueella ja toisen yhden valitun alueen tuntemuksen syventämiseen.


Muualla:
Max Pam's "Ramadan in Yemen". The New Yorker Photo Booth by Jehan Jillani. 1.7.2014 - esittelee Pamin Jemenissä kuvaaman valokuvasarjan
Max Pam: Atlas Monographs. 2009.  - esittelee otteita Pamin monimuotoisista matkapäiväkirjoista

National Arts Program. Harry Peronius - esittely Harry Peroniuksesta valokuvaajana
People of Gokarna. - Peroniuksen Shiva Moves On in Gokarna -kirjan pohjalta tehty intialainen vlogi, jossa käydään kirjan kuvaamilla paikoilla ja tavataan kirjassa esiteltyjä henkilöitä n. 30 vuotta kirjan kuvien ottamisen jälkeen



Helmet-lukuhaasteessa 2023
kirjat sopivat vaikkapa kohtiin:

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate
18. Kirja on julkaistu alun perin englannin kielellä
19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt
23. Kirja on iso (Max Pamin kirja on todellakin melkoinen kooltaan)
26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä (ks. ed. kohta)
29. Kirjassa on minäkertoja
32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet (matka itään)
42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa (Peronius)
47. - 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön (Intia)
 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie