Merkintöjä omaksi itseksi tulosta
Oksana Vasjakina: Haava (Alkuteos: Rana, 2021). Suomentanut Riku Toivola. Kansi: Piia Aho. 254 s. Otava 2023. Äänikirjan lukija: Alina Tomnikov.
 |
| Kirjan kansi: Piia Aho |
"Omasta kehosta, arjesta ja tunteista kirjoittaminen hämmentää ja nolostuttaa. Minua hävettää kirjoittaa tätä kirjaa."
Oksana Vasjakinan omaelämäkerrallinen, romaaniksi nimetty teos on osa viime vuosien autofiktion nousua. Sitä lukiessani mieleeni tulivat päällimmäisinä Vivian Gornickin kylläkin jo vanhempi Toisissamme kiinni -muistelmateos hänen suhteestaan äitiinsä, ja Hanna Brotheruksen Ainoa kotini autofiktiivisenä perhesuhteiden ja kehosuhteen kuvauksena.
Amerikkalaisen Gornickin ja venäläisen Vasjakinan välillä on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä kulttuurierosta ja sukupolvierosta huolimatta. Molemmat he kuvaavat tyttären suhdetta äitiin, jolta eivät lapsuudestaan saakka ole saaneet riittävästi vahvistusta olemassaololleen. Lisäksi he tuovat esiin kirjoitusprosessin terapeuttisen ja myös feminismiin liittyvän ohjelmallisen puolen. Gornick keskittyy omaan näkökulmaansa ja omiin muistoihinsa, mikä tekee hänen kirjastaan perinteisen muistelman. Brotheruksen kehollisissa teemoissa ja äitisuhteen pohdinnassa on niissäkin yhtenevyyttä Vasjakinan kanssa, joskaan hänen tekstistään ei ainakaan suoraan välity feministisen kirjallisuuden tai filosofian vaikutusta samoin kuin kahden edellisen, eikä hän ole kirjoittajana yhtä tietoinen kirjallisuuden itsereflektiivisestä luonteesta.
Toisaalta kirjan nimeäminen autofiktioksi tuntuu melkeinpä loukkaavalta kaiken sen kevyen ja mitäänsanomattoman muistelemisen vuoksi, mitä tällä lajityyppinimityksellä yleensä kuvataan. Eikä Vasjakina myöskään itse puhu autofiktiosta.
Teos on monimuotoinen kokonaisuus, jossa on sekä koettua että fiktiivistä elämäkerrallisuutta, päiväkirjamaisuutta, runsaasti kehollisuutta, runollisuutta ja esseistisyyttä, pohdintaa suhteesta kirjoittamiseen. Ehkä muistiinpanot olisi romaania oikeampi termi kuvaamaan kirjan laatua, mutta toisaalta kirja yhdistää niin monia erilaisia kirjoittamisen lajityyppejä, että mikä tahansa luokittelu osoittautuisi sen kohdalla puutteelliseksi.
"Muistiinpanot viehättävät minua. Kirjallisuudenlajina se on rajatapaus ja sisältää paljon mahdollisuuksia, jotka eivät ole vielä täysin toteutuneet venäjänkielisessä kaunokirjallisuudessa. Haluan ajatella, että muistiinpanot samoin kuin erilaiset huomiot ja merkinnät ovat parhaiten menestyneitä naiskirjoituksen lajeja. --Muistiinpanojen tekijä on aina läsnä tekstissä, hän ei ole vieraantunut kokijan asemasta. Se on suorapuheinen kirjallisuudenlaji, laji, jossa ilmaisun tekijä ei pelkää suhdettaan asioihin. Hän katsoo eikä pelkää katsoa. Myöskään siksi, ettei muistiinpanojen tekijän kanta ole aina lopullisen kirkas."
Lukija, jolle kirjallisuuden lajityypin nimeäminen ei tunnu tärkeältä asialta, ei ehkäpä ole kaikkein vastaanottavaisin tämän kirjan sisällölle. Vasjakina näet omistaa runsaasti tilaa ja aikaa niin tekstinsä luonteen määrittämiselle kuin uusien ilmaisumuotojen tavoittelulle ja niiden pohdiskelulle. Sekä tekstin päähenkilö että teksti itse ovat jatkuvassa itsensä etsimisen prosessissa.
Yksi Vasjakinan omista määrittelyistä on, että hän sanoo kirjoittavansa naiskirjallisuutta. Kirjoittamista yliopistossa opettavana kirjailijana hän on hyvin tietoinen tämänhetkisistä kirjoittamisen sisäisistä reunaehdoista ja mm pohtii omaa oikeutustaan kuvata fiktiivisesti sitä osaa äitinsä elämästä, mitä ei tunne, kuten esimerkiksi hänen kuoleman kokemustaan. Ja ehkä vielä sisäisiä reunaehtojakin tietoisempi Vasjakinan täytyy olla ulkoisista reunaehdoista, sillä hänen kirjansa kuuluvat hävitettävän kirjallisuuden listalle, joka Moskovan kirjastoihin on toimitettu. Mediatietojen mukaan hän on listan ainoa nykykirjailija.
Paheksuttavaksi Vasjakinan teoksen naapurimaassa tekee se, että siinä kuvataan avoimesti lesbona elämistä Venäjän heteroseksistisessä yhteiskunnassa. Lesbouden tiedostamiseen kasvamisen kuvaus on kirjassa osa sitä omien rajojen piirtämistä ja suhdetta naiseuteen, minkä esiin tuominen muuttuu kirjan minälle elintärkeäksi, kun hänen äitinsä kuolee suvussa esiintyvään rintasyöpään alle 50-vuotiaana.
Äiti on kertojalle ihailtu ja samaan aikaan kaivattu, saavuttamaton kohde, jonka omistaminen on hänen kiihkein toiveensa. Äidin ylläpitämä emotionaalinen torjunta ja kitsaus tekee kirjan minälle mahdottomaksi haluta olla kuin äiti. Äidin omistaminen olisi enemmän kuin äidin jäljitteleminen. Ja äidin kuolema tekee hänen kaivatusta omistamisestaan lopullisesti mahdottoman, siksi se johtaa kirjoittajan kriisiin.
Kertoja kuvaa sijoittumistaan lesboyhteisöön ja yhteisön arvojärjestystä, jossa miesmäiset "rekkakuskifeministit" ovat alimmilla askelmilla, halveksittuina "miesten jäljittelynsä" vuoksi. Niin halveksittuina, että kertojan on pitkään salattava heitä kohtaan tuntemansa viehtymys. Hän pohtii, eikö tämä ole esimerkki feminististen lesbojen kapeakatseisuudesta ja kyvyttömyydestä hyväksyä moninaisuutta.
Suhde äitiin on parantumaton haava kertojan minässä ja naiseudessa, muistuttaen näin syöpää. Äidin torjuvassa, ohi katsovassa suhtautumisessa tyttäreensä kirjoittaja näkee väkivaltaisissa miessuhteissa eläneen naisen sisäistämää misogyniaa.
Feministiselle ajattelulle keskeisessä asemassa oleva katseen käsite on myös Vasjakinan ajattelun ydinaluetta, johon hän palaa yhä uudestaan pohdinnoissaan. Itseensä ja omaan kehoonsa sekä rakastettuihinsa luomansa katseen avulla kertoja valtaa paikkaansa maailmassa, oikeutustaan nähdä ja hallita oma kehonsa ja minänsä, nähdä se rakastavan havainnoinnin kohteena ja siihen oikeutettuna.
Kirjassa ei juurikaan ole juonta. Kertoja aloittaa äidin kuolemasta ja kehii yhä uusia kerroksia ja pintoja esiin tuon tapahtuman ja sen merkityksen ympäriltä, toistaen tapahtumaa uusissa muodoissa. Kirjailijoiden ja runoilijoiden päättymätön työsarka on yrittää ilmaista sitä, mitä ei voi sanoa, hän toteaa. Kirja alkaa äidin kuolemasta ja päättyy äidin tuhkien maahan laskemiseen läpi Siperian ulottuneen matkan lopussa. Kaikki kirjan sisältämät mielenliikkeet ja pohdinnat sijoittuvat äidin kuoleman ja hautauksen välille.
Vasjakinan kertojantyyli on suoraa ja kaunistelematonta, vaikkakin se saattaa välillä vaihtua runoudeksi ja siitä vaikkapa runouden analyysiksi. Tyyli ei pyri yksityiskohtien täydellisyyteen, vaan kumpuaa enemmänkin kertomisen ja jakamisen pakottavasta tärkeydestä. Kuvaavaa myös on, että kertoja toteaa kykynsä runouteen kadonneen äidin kuoleman myötä. Runoudessa hänen oli mahdollista kohdata äitinsä eri tavoin kuin todellisuudessa. Myös kirjan kuvaamassa konkreettisessa maailmassa, jossa äiti ja tytär yhdessä katsoivat tyttären valitsemia runoja, ja tytär saattoi harvinaisella tavalla kokea itsensä nähdyksi.
Kirjailijaksi kasvamisen kuvaus etenee rinnakkain omien henkilökohtaisten ääriviivojen löytämisen kanssa, on osa tätä prosessia, jonka monia tasoja Vasjakina tinkimättömän rehellisesti avaa.
Luopumisen, surun ja kaiken kuoleman edessä sanomatta jäävän tavoittamisessa kirja kouraisee syvältä. Ainakin minulle tämän kirjan lukeminen oli yllättävän raskasta ja vaati kypsyttelyaikaa, koska se resonoi niin vahvasti läheisen kuoleman kokemuksiin omassa elämässäni.
Kirja on raskas, ja sisällöltään painava. Sen sisältö ja metodi ovat niin painavia, että niihin tullaan palaamaan vielä monia kertoja taiteessa ja kirjallisuudessa, kuten myös feministisessä tutkimuksessa.
Riku Toivolan käännös on notkeasti tekstin moninaisuuden ja vaihtelevuuden tasolla. Vasjakinan kirjoittamiseen liittyvän metodin liukumat tekstityypistä toiseen ovat kääntäjälle epäilemättä vaativia, mutta tämä ei näytä rasittavan käännöksen luontevuutta.
Pidin Alina Tomnikovin selkeästä tavasta lukea kirja äänikirjaksi. Äänikirja-alustan tarjoamat kirjanmerkki- ja muistiinpanotoiminnot olivat kuuntelun aikana kovassa käytössä, sillä kirjassa on paljon kohtia, jotka on mahdotonta ohittaa vain yhdellä kuuntelulla.
"Muisti muuttaa tilan valoa, väriä ja tuoksua. Muisti on kehoon viritetty aikakone. Se ei sovi klassiseen käsitykseen narratiivista... Silloin tällöin muisti määrittelee asetelman ja faktat omalla tavallaan. Mielestäni muisti ja henkilökohtaisen muistin puoleen kääntyminen on tärkeä työväline naiskirjoituksessa. -- Barkova kirjoittaa muistamisen tarkoittavan, että jälleenlöytää ajan yhä uudelleen ja uudelleen. Palauttaa sen takaisin itselle. Palauttaa entisen kehonsa ja rakentaa itsensä yhä uudelleen ja uudelleen."
Muualla:
Antti Majander: Haava on venäläisen nykykirjallisuuden merkkiteos, joka Moskovassa määrättiin tuhottavaksi - onneksi Suomessa sitä pääsee lukemaan. Helsingin sanomat kirja-arvostelu 26.2.2023
Blogissani aikaisemmin käsitellyt:
Helmet-lukuhaasteessa 2023
kirjan voisi sijoittaa esimerkiksi seuraaviin kohtiin:
9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä
11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi
14. Kirja kertoo terveydenhuollosta
16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa
17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja (osittain)
20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla
22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon
26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä
29. Kirjassa on minäkertoja
39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta
40. Kirjassa hylätään jotain
49. Kirja on julkaistu vuonna 2023
Kommentit
Lähetä kommentti