Oksana Vasjakina: Aro

Rekkamies ja hänen tyttärensä

Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan kannen suunnittelu Piia Aho.
Kannessa tuntemattoman tekijän piirros 1575 - 1599, Amsterdam Rijksmuseum. 

Oksana Vasjakina: Aro. Venäjänkielinen alkuteos Степь. Suomennos Riku Toivola. Kannen suunnittelu Piia Aho. 201 s. Otava, 2024. Otavan kirjasto.

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

    "Isä rakasti aroa. Varmaankin siksi, että aro oli pelkkää tilaa vailla vastakaikua. Se ei päättynyt missään, ja kaikki lähestyvät vaarat saattoi havaita jo kaukaa. Arolla asusteli pieniä tarhakäärmeitä ja kyitä, mutta ne pelkäsivät melua eivätkä näyttäytyneet. Joskus aroa pitkin pyöri arokierijän takku. Tuulessa sen liikkeet näyttivät jokseenkin eläimellisiltä, ja se itse näytti hengittävältä keholta. Mutta takku oli kuollut, vaikka liikkuessaan levittikin kuivia vaaleita siemeniä."

    "Se on loppujen lopuksi yksinkertaista, olet rentun ja rekkamiehen tytär, joten sinun on kirjoitettava meistä."

Edellisessä suomennetussa teoksessaan Haava Oksana Vasjakina kuvasi suhdettaan äitiinsä ja kirjoittamiseen. Aro on puolestaan kuvaus isäsuhteesta. Samalla siitä kasvaa kuvaus kaikesta, mitä isä kirjan kertojalle edustaa Venäjässä: rikollisromanttista vapauskuvitelmaa ja kulkuruuden ihannointia, miehistä väkivallan oikeuttamista, tietämättömyydestä nousevaa itsevarmuutta.

Kirjassa aikuinen tytär ja hänen rekkaa ajava isänsä ylittävät aroa usean päivän pituisella yhteisellä matkalla. Heidän edellisestä tapaamisestaan on kulunut kymmenen vuotta. Heillä on lastinaan putkia, jotka on luvatta kaivettu maasta ja ne ovat matkalla myytäviksi. Noissa hylätyissä, ruostuneissa kansallislogiikan mukaan ei-kenenkään putkissa ja niiden ylläpitämissä liiketoimissa voisi helposti nähdä vertauskuvan Venäjän taloudesta ja yhteiskunnasta. Paljon muutakin vertauskuvallista tai vähintään hyvin kuvaavaa teokseen sisältyy, ja koen oppineeni siitä naapurimaan ajattelutavoista ja niiden syistä asioita, joita en ole ennen oivaltanut.

Jos yksinkertaistan rautalangaksi asti Vasjakinan kirjallista asetelmaa, isäsuhde on samalla suhde isänmaahan, kuten äitisuhde aikaisemmassa kirjassa on suhde omaan tunnekieleen ja kirjoittamisen ehtoihin. 

Edelleen Vasjakina kuvaa elämäntapahtumiaan kehon aistimusten ja niihin liittyvien tunteiden ja ajatusten kautta. Hänen tekstiään ei ole tehty silmillä luettavaksi, vaan koko keholla.

Kirjassa toistuu toteamus, että isä on kertojalle vieras ihminen. Hän on ollut suurimman osan tyttärensä kasvuaikaa poissa; vankilassa, heroiinikoukussa, muiden naistensa luona. Hän on pahoinpidellyt ja raiskannut vaimoaan, mutta myös pitänyt tätä toimillaan kiinni joissakin ylellisyystuotteissa ja koskemattomassa asemassa naapuruston keskuudessa. Hän yrittää osoittaa aikuiselle tyttärelleen huomiota ja välittämistä ja osaa vain ostaa tälle jäätelön, kuin pikkutytölle.

    "Puhuessani 'toisilleen vieraista ihmisistä' en valehtele sinulle laisinkaan. Isä oli minulle täysin vieras ihminen, todellinen ventovieras. Hän oli yksin, niin kuin kivenlohkare tiellä. Lohkareen voi kyllä nähdä. Sitä voi silittää. Mutta sille ei voi sanoa mitään, ja jos sanoo, se kuulee, mutta ei vastaa.

    Maailma ympärillä ei vastaa, olen tottunut siihen. Maailma on kivinen puutarha. Isän irrallisuus tuotti minulle pettymyksen. Mutta samaan aikaan myös lumosi irrallisuudellaan."

Kirjassa palataan kaiken aikaa perusasetelmaan, jossa ollaan joko isän ahtaassa asunnossa tai rekan hytissä, hikisinä ja kiusallisen lähellä toisiaan, joskus kahden, mutta joskus mukana on myös tyttären tyttöystävä tai vaimo. Tytär tarkkailee isäänsä ja yrittää saada tuntumaa siihen, että hänen katselemansa kovien elämäntapojen tuhoama, ennen aikojaan vanhentunut, hampaaton mies on hänen isänsä. Isäkin tarkkailee tytärtään, mutta  pitää havaintonsa omana tietonaan. Hän näkee sattumalta tyttärensä suutelevan tyttöystäväänsä, mutta katsoo ohi, ei sano asiasta mitään.

Kirjassa palataan myös yhä uudelleen arolle ja sen karuihin aistimuksiin. Näköalattomuuteen, paahteeseen, muutamiin siellä selviytyviin kasveihin ja pikkujyrsijöihin, ja hyvinhän tämä symboliikka toimii kirjan ihmissuhdeteemojen korostajana. Ja hyvin matka arolla toimii juonen kokoavana elementtinä myös ilman symbolista ajattelua, vaikka onkin vaikea unohtaa, että arolla on ollut niin vahva merkityksensä myös Vasjakinaa aikaisemmassa venäläisessä kirjallisuudessa. Kun ennen arolla ratsastivat kasakat, nyt siellä ajavat rekkamiehet.

Isän on tietenkin vaikea ymmärtää tyttärensä ammatinvalintaa. Kun isällä ei juuri ole ollut valinnan mahdollisuutta siinä, miten alkaa tienata elantoaan, tytär menee korkeakouluun opiskelemaan kirjailijaksi. Saadun stipendin myötä ilmainen opiskelu ja ylläpito tekee asiasta kuitenkin hyväksyttävän. Kaikkitietävän holhoavin miehisin ottein isä tekee tyttärelle selväksi, millaisia hyvien kirjailijoiden tulee olla: Maksim Gorkin tapaan kulkureista ja muista vähäväkisistä kirjoittavia. 

Isä rakastaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rikollisista laulaneiden Mihail Krugin, Vladimir Vysotskin ja Aleksandr Rozenbaumin lauluja. Tytär puolestaan toteaa heistä: he lauloivat rikollisista, mutta eivät olleet rikollisia.

Alamaailman mitta-asteikolla isä on pikkutekijä, rikollisuuden laitamilla elävä rötöstelijä, mutta hänellä on kuitenkin työnsä. Hän ei omista juuri muuta kuin vaatteet päällään, mutta suhde rekkaan on ylpeyden aihe ja läheinen kuin ihmissuhde: hän kutsuukin rekkaa Velipojaksi.

    "Isä rakasti rikollislauluja kuin petetty nainen rakastaa huijaria. Hänen rakkaudessaan oli katkeraa nostalgiaa ja kaipuuta menneeseen. Olihan se loppujen lopuksi hänen nuoruutensa ja kaveriporukkansa musiikkia.

    Alamaailman myytti on venäläisen kansalliskiihkon kyllästämää. Minua on aina ihmetyttänyt, että epävakaus ja huono-osaisuus synnyttävät tunteen omasta poikkeuksellisuudesta. Mutta itse asiassa siinä ei ole mitään yllättävää. Kärsimykset vain pitää saada perusteltua jollain tavalla. Vankilan tai kaupungin sisäisen raa'an valtataistelun lisäksi rikolliseen myyttiin liittyy ajatus globaalista sodasta. Venäläisten ja muiden välillä."

Tytärtä loukkaa itsestäänselvyys, jolla isä suhtautuu kirjailijaksi ryhtymiseen. Kun on kerran mennyt opiskelemaan, on sitten kirjailija. Vähän kuin olisi mennyt autokouluuun. Tyttärelle kyse on äärimmäisen vaikeasta prosessista, jossa itsestä pitäisi löytää uusia ulottuvuuksia ja kykyjä, ja kirjailijaksi tulemisen onnistuminen ei tunnu ollenkaan sillä tavoin varmalta kuin isä olettaa. Siksi keskustelut kirjailijuudesta ja kirjallisuudesta tahtovat heidän välillään jäädä lyhyiksi. 

Ennen vakavaa sairastumistaan isä ennättää avata tyttärelleen niitäkin lapsuuden muistoja, joita tytär on kantanut mielessään vain hajanaisina, tuskallisina muistikuvina. Tytär tosin toivoo, ettei hänen olisi tarvinnut tietää. Eikä nähdä isänsä suhtautumista noihin lapsuuden tapahtumiin.

Riku Toivolan käännös tuntuu myös tässä toisessa Vasjakinan romaanissa tasapainoiselta ja taipuisalta. 

Tarinan isän korostamat kulkureiden arvot toivat mieleeni jo aikaisemmin mainitsemani kasakat. Kulkijaa, kiertolaista, soturia ja vapaata miestä alun perin tarkoittanutta kasakka-sanaa ei minusta mainita kertaakaan kirjassa. Ehkä sitä ei ole mainittu alkuteoksessakaan, tai sen käyttäminen saattaisi johtaa epätoivottuihin assosiaatioihin, en tiedä. Silti yhteys tuntuu jollain lailla tärkeältä. Isän tässä yhteydessä käyttämä sana on bosjakki - koditon ryysyläinen, joita jo ennen vallankumousta palkattiin kesäksi kantajiksi ja tekemään kuormaustöitä ja syksyn tullen he saivat hankkia elantonsa kerjäämällä ja varastamalla.

Isän suhtautuminen korostaa, että vankilakundeilla ja ryöstelyllä ja rötöstelyllä sekä väkivaltarikoksilla elävillä miehillä on omat moraalikoodinsa, ja liittää suorasukaisesti mm Maksim Gorkin niiden kannattajaksi. Tyttärelle juuri nämä arvot ovat niitä, joita on tarpeen vastustaa. Venäläisessä miehistä ylivaltaa korostavassa kulttuurissa ei kenties ole ihan sattumaa, että kasakat kutsuttiin paikalle ruoskimaan hevostensa selästä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia puolustavaa Pussy Riotin performanssiryhmää.

Vasjakina on toisaalta suorasukainen suhtautumisessaan isäänsä ja tuomitsee selvästi tämän elämäntavan ja valinnat. Kuitenkin yritys ymmärtää on vahvana läsnä kirjassa, molemminpuolisesti. Asetelmassa on hiukan samaa kuin Rosa Liksomin rosoisessa Siperian läpi kulkevan junamatkan kuvauksessa Hytti nro 6:ssa. Nuoren, koulutetun naisen ja vanhemman, kadun ehdoilla elämään joutuneen miehen kohtaamisen kuvauksessa on samanlaista raivostuttavuuden ja kömpelön huolenpidon välillä tasapainottelua kuin Vasjakinan romaanissakin.

    "Ne, jotka ovat lähteneet, ovat lukinneet talon ja uskoneet sen lukon varaan. Lukko ei anna periksi, eikä anna periksi vielä pitkään aikaan, vaikka tuuli ja ruohot hallitsevat taloa ja tekevät siitä aroa.

    Täällä on ollut suuri meri, mutta nyt täällä on aro. Aro saa olla täällä."

Arvioni Oksana Vasjakinan romaanista Haava.

Muualla:

Miia Vistilä: Oksana Vasjakina kuvaa romaanissaan Aro lakonisen hienovireisesti ylisukupolvista elämänkaarta. Voima 12.9.2024

Kirjasta ei ole vielä ilmestynyt verkkoon muita arvioita.

 

Helmet-lukuhaasteessa 2024

kirja sopii kohtiin:

29. Kirjassa valehdellaan

35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa

37. Kirja joka herättää voimakkaita tunteita

40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma

47. - 48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä, Riku Toivola (yhdessä Vasjakinan Haava-romaanin kanssa)

49. Kirja on julkaistu vuonna 2024