Ennakoivia tahteja
Jenny Erpenbeck: Päivien loppu. Alkuteos Aller Tage Abend, 2012. Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen. 314 s. Päällys: Laura Lyytinen, alkuperäiskuvat Istockphoto. Tammi 2020. Äänikirjan lukija Meri Nenonen.
"Oliko hänen elämässään edes kahta hetkeä, jolloin häntä olisi voinut verrata itseensä? Eikö kaikki ollut todellista? Vai oliko kaikki petosta? Jos elämäntarinan lukeva henkilö on hänelle kasvoton, niin mitkä kasvot hän paljastaa lukijalle, mitkä sokeat kasvot paljastuvat sokealle peilille?"
Marisha Rasi-Koskisen romaania Pudonneet kommentoi joku (kiitos siitä!) vertaamalla sitä Jenny Erpenbeckin Päivien loppu -romaaniin. Toki teema monista mahdollisista elämistä on aika yleinenkin kirjallisuudessa. Mm. Paul Austerin romaani 4321 on yksi versio tästä teemasta. Minua kuitenkin alkoi kiinnostaa Erpenbeck. Vaikkapa vain siksi, että hän on saanut idean lukemattomista mahdollisuuksista mahtumaan n. 300 sivuun, kun Auster on tarvinnut, tai ainakin käyttänyt, siihen lähemmäs 1150 sivua.
Erpenbeck kutoo tarinaansa paitsi päähenkilönsä vaihtoehtoiset elämänkohtalot, myös neljän naispolven kohtalot äiteinä ja tyttärinä. Kirja koostuu viidestä kirjaksi nimetystä kokonaisuudesta, jotka eivät kuitenkaan ole ihan samoja päähenkilön vaihtoehtoisen viiden elämäntarinan kanssa. Vaihtoehdot liukuvat toistensa lomaan jo uutta tarinaa edeltävässä tarinassa ja Erpenbeckin kerronta tekee runollisia ja assosiatiivisia, monesti myös absurdeja, kaaria, vaikka pysytteleekin selkeässä rakenteessa. Seuraavan vaihtoehdon siemenet ovat jo sen toteutumista edeltävässä tilanteessa, tietenkin.
Ensimmäisessä tarinassaan päähenkilö elää vain kahdeksan kuukauden ikäiseksi, eikä hänellä ole tarinassa nimeä. Hänen äitinsä ajattelee, että kummun pienokaisen haudalla pitäisi olla vuoriston kokoinen, koska niin paljon elämää ja tapahtumia lapsi jää vaille. Hän lohduttautuu ajatuksella, että ehkä on totta, että jotkut ihmiset käyvät elämässä vain, koska jokin aivan pieni asia on jäänyt heiltä kesken edellisessä elämässään.
Toisessa elämässään päähenkilö muuttaa vanhempiensa kanssa pienestä itävaltalaiskylästä Wieniin ja pääsee elämänkaarellaan varhaisaikuisuuteen saakka. Sitä seuraavissa elämissään hän elää yhä vanhemmaksi niin, että viimeisessä tarinassa hän saavuttaa 90 vuoden iän. Vähitellen, hänen persoonallisuutensa piirtyessä yhä tarkemmin esiin, hänellä on myös yhä tarkemmaksi muuttuva nimi.
Historian aallot vyöryvät päähenkilön elämän taustalla sen kaikissa vaiheissa. Kirjassa kuvattujen viime vuosisadan Euroopan tapahtumien yhteydessä ei ole yhdentekevää, että päähenkilö on äitinsä puolelta juutalainen, vaikkakin katoliseksi kastettu. Elämä päättyy usein jonkun muun valintojen tuloksena kuin ihmisen itsensä. Jotta kaikki ei olisi liian selvää, ihmisen on todella monessa tilanteessa vaikea erottaa omia ratkaisujaan muiden ratkaisuista ja mahdollisista puhtaista sattumistakin. Näin etenkin Neuvostoliiton alkuvuosikymmeninä, joita päähenkilö elää kolmannessa elämässään.
Kuten yksittäisten ihmisten elämässä, myös historiallisissa tapahtumissa uusien tapahtumien juuret ovat niitä edeltävissä ajoissa, ja juuri tuohon historiallista käännekohtaa edeltävään kohtaan Erpenbeck kiinnittää huomionsa ja tekstinsä.
Jenny Erpenbeck on kirjalliseen sukuun syntynyt monesti palkittu kirjailija, jota pidetään yhtenä Saksan ja Euroopan merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tämän lisäksi hän on myös johtanut useita oopperaorkestereita, mikä on vähintäänkin mielenkiintoinen kombinaatio, ja on hänellä takataskussa muutama muukin ammatti.
Jollain tapaa on hyvin antoisaa hänen kirjaansa lukiessaan kuulostella ja maistella sen rakennetta ja kerronnan etenemistä oopperan musiikkikerronnan näkökulmasta. Tämä ei ole ihan tuulesta temmattu vertailukohta päätellen siitä, että kirjailija käyttää romaaninsa kirjojen välissä olevista osista nimitystä intermezzo. Romaanin välisoitot ovat oopperaintemezzojen tapaan romaanin vakavien teemojen keskelle sijoittuvia lähestulkoon koomisia pohdiskeluja siitä, mitkä seikat ovat vaikuttaneet päähenkilön elämän päättymiseen tai missä tapauksessa hän olisi voinut edelleen jatkaa elämäänsä.
Erpenbeckin kerronnassa henkilöt ovat vahvasti kiinnittyneitä aikaansa, havaitsevatpa he sitä itse tai eivät. Vaikka tapahtumat usein vain tapahtuvat ihmisille, kauempaa katsoen niiden kaari ja sen liittyminen muihin samansuuntaisiin kaariin on helpommin havaittavissa. Mutta ovatko historialliset havainnot aikalaishavaintoja luotettavampia? Kuinka todenmukaista historiallinen dokumentaatio ylipäätään voi olla, ja ovatko sanat myös tekoja?
"Nyt viisitoista vuotta myöhemmin jokin liikkui ympäriinsä ja otti vallan ihmisistä, jokin, mitä kukaan hänen ystävistään, eikä sen enempää hänen miehensä kuin hän itsekään, olisi osannut nimetä. Onko se aika jo ohi, kun sanat olivat todellisia, yhtä todellisia kuin jauhopussi, kenkäpari tai kapinoimaan ryhtyvä ihmisjoukko? Koostuiko todellisuus sen sijaan enää vain sanoista? Kenen silmät yhdistäisivät hänen nyt kirjoittamansa kirjaimet sanoiksi, ja sanat merkityksiksi? Mitä pidettäisiin hänen syynään ja mihin hän olisi syytön? Oliko kyse jokaisesta sanasta? Mitä luut oikeastaan ovat?"
Viimeisen tarinan Itä-Berliinissä kypsää ikäänsä elävä päähenkilö pääsee etenemään siihen seesteisyyden tai sekasorron tilaan asti, jossa nimet ja aikakaudet jälleen sekoittuvat.
Erpenbeck on erittäin taitava kirjoittaja. Hän menee henkilöidensä nahkoihin ja elämän käännekohtiin vaivattomasti, tarvitsematta pitkiä johdantoja, ja rakentaa tarinaa persoonallisin tyylikeinoin ja yksinkertaisella, mutta toimivalla kuvastolla. Kirjan musiikillisessa rakenteessa ja ilmaisussa, kuten tekstissä pursuavissa luetteloissa ja katkelmissa, sanat ovat alkuun konkreettisia, arkisiin tarkoitteisiinsa viittaavia, mutta muuttuvat yhä aineettomammiksi, epäluotettavammiksi, kunnes jäävät soimaan tyhjyyteen.
"Kaikkien päivien ilta" tai "Päivien ilta" olisi muuten minusta ollut hieno suomennoksen nimi ihan sellaisenaan, kirjaimellisesti ja muokkaamatta.
Aloin kuunnella tätä kirjaa Meri Nenosen lukemana äänikirjana. Ensimmäisen osan jälkeen siirryin lukemaan e-kirjana, sillä Nenosen rytmi ja painotukset eivät minun kokemukseni mukaan osuneet yksiin tekstin rytmin ja painotusten kanssa. Teksti monine erilaisine tyylikeinoineen onkin kyllä vaikeaa luettavaa, ja ehkäpä se hahmottuukin parhaiten itse luettuna. Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen on saanut kielen rytmin toimimaan erinomaisesti.
"Saisiko hän vielä mahdollisuuden kuvailla ääntä, joka syntyi paksun kirjan sivujen kääntämisestä? Sivu sivulta hän oli kuullut miehensä äänessä, miten elävät muuttuivat omiksi aaveikseen."
Muualla:
Maailmankirjat - Käännöskirjallisuuden verkkolehti. Riitta Vaismaa: Sattuma vai valinta 29.4.2020 (kirja-analyysi, jossa kirjan juonta avataan yksityiskohtaisesti)
Blogissa esitelty myös:
Kommentit
Lähetä kommentti