Siirry pääsisältöön

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Ennakoivia tahteja

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu. Alkuteos Aller Tage Abend, 2012. Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen. 314 s. Päällys: Laura Lyytinen, alkuperäiskuvat Istockphoto. Tammi 2020. Äänikirjan lukija Meri Nenonen.




"Oliko hänen elämässään edes kahta hetkeä, jolloin häntä olisi voinut verrata itseensä? Eikö kaikki ollut todellista? Vai oliko kaikki petosta? Jos elämäntarinan lukeva henkilö on hänelle kasvoton, niin mitkä kasvot hän paljastaa lukijalle, mitkä sokeat kasvot paljastuvat sokealle peilille?"

Marisha Rasi-Koskisen romaania Pudonneet kommentoi joku (kiitos siitä!) vertaamalla sitä Jenny Erpenbeckin Päivien loppu -romaaniin. Toki teema monista mahdollisista elämistä on aika yleinenkin kirjallisuudessa. Mm. Paul Austerin romaani 4321 on yksi versio tästä teemasta. Minua kuitenkin alkoi kiinnostaa Erpenbeck. Vaikkapa vain siksi, että hän on saanut idean lukemattomista mahdollisuuksista mahtumaan n. 300 sivuun, kun Auster on tarvinnut, tai ainakin käyttänyt, siihen lähemmäs 1150 sivua.

Erpenbeck kutoo tarinaansa paitsi päähenkilönsä vaihtoehtoiset elämänkohtalot, myös neljän naispolven kohtalot äiteinä ja tyttärinä. Kirja koostuu viidestä kirjaksi nimetystä kokonaisuudesta, jotka eivät kuitenkaan ole ihan samoja päähenkilön vaihtoehtoisen viiden elämäntarinan kanssa. Vaihtoehdot liukuvat toistensa lomaan jo uutta tarinaa edeltävässä tarinassa ja Erpenbeckin kerronta tekee runollisia ja assosiatiivisia, monesti myös absurdeja, kaaria, vaikka pysytteleekin selkeässä rakenteessa. Seuraavan vaihtoehdon siemenet ovat jo sen toteutumista edeltävässä tilanteessa, tietenkin.

Ensimmäisessä tarinassaan päähenkilö elää vain kahdeksan kuukauden ikäiseksi, eikä hänellä ole tarinassa nimeä. Hänen äitinsä ajattelee, että kummun pienokaisen haudalla pitäisi olla vuoriston kokoinen, koska niin paljon elämää ja tapahtumia lapsi jää vaille. Hän lohduttautuu ajatuksella, että ehkä on totta, että jotkut ihmiset käyvät elämässä vain, koska jokin aivan pieni asia on jäänyt heiltä kesken edellisessä elämässään.

Toisessa elämässään päähenkilö muuttaa vanhempiensa kanssa pienestä itävaltalaiskylästä Wieniin ja pääsee elämänkaarellaan varhaisaikuisuuteen saakka. Sitä seuraavissa elämissään hän elää yhä vanhemmaksi niin, että viimeisessä tarinassa hän saavuttaa 90 vuoden iän. Vähitellen, hänen persoonallisuutensa piirtyessä yhä tarkemmin esiin, hänellä on myös yhä tarkemmaksi muuttuva nimi.

Historian aallot vyöryvät päähenkilön elämän taustalla sen kaikissa vaiheissa. Kirjassa kuvattujen viime vuosisadan Euroopan tapahtumien yhteydessä ei ole yhdentekevää, että päähenkilö on äitinsä puolelta juutalainen, vaikkakin katoliseksi kastettu. Elämä päättyy usein jonkun muun valintojen tuloksena kuin ihmisen itsensä. Jotta kaikki ei olisi liian selvää, ihmisen on todella monessa tilanteessa vaikea erottaa omia ratkaisujaan muiden ratkaisuista ja mahdollisista puhtaista sattumistakin. Näin etenkin Neuvostoliiton alkuvuosikymmeninä, joita päähenkilö elää kolmannessa elämässään. 

Kuten yksittäisten ihmisten elämässä, myös historiallisissa tapahtumissa uusien tapahtumien juuret ovat niitä edeltävissä ajoissa, ja juuri tuohon historiallista käännekohtaa edeltävään kohtaan Erpenbeck kiinnittää huomionsa ja tekstinsä.

Jenny Erpenbeck on kirjalliseen sukuun syntynyt monesti palkittu kirjailija, jota pidetään yhtenä Saksan ja Euroopan merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tämän lisäksi hän on myös johtanut useita oopperaorkestereita, mikä on vähintäänkin mielenkiintoinen kombinaatio, ja on hänellä takataskussa muutama muukin ammatti.

Jollain tapaa on hyvin antoisaa hänen kirjaansa lukiessaan kuulostella ja maistella sen rakennetta ja kerronnan etenemistä oopperan musiikkikerronnan näkökulmasta. Tämä ei ole ihan tuulesta temmattu vertailukohta päätellen siitä, että kirjailija käyttää romaaninsa kirjojen välissä olevista osista nimitystä intermezzo. Romaanin välisoitot ovat oopperaintemezzojen tapaan romaanin vakavien teemojen keskelle sijoittuvia lähestulkoon koomisia pohdiskeluja siitä, mitkä seikat ovat vaikuttaneet päähenkilön elämän päättymiseen tai missä tapauksessa hän olisi voinut edelleen jatkaa elämäänsä.

Erpenbeckin kerronnassa henkilöt ovat vahvasti kiinnittyneitä aikaansa, havaitsevatpa he sitä itse tai eivät. Vaikka tapahtumat usein vain tapahtuvat ihmisille, kauempaa katsoen niiden kaari ja sen liittyminen muihin samansuuntaisiin kaariin on helpommin havaittavissa. Mutta ovatko historialliset havainnot aikalaishavaintoja luotettavampia? Kuinka todenmukaista historiallinen dokumentaatio ylipäätään voi olla, ja ovatko sanat myös tekoja?

"Nyt viisitoista vuotta myöhemmin jokin liikkui ympäriinsä ja otti vallan      ihmisistä, jokin, mitä kukaan hänen ystävistään, eikä sen enempää hänen    miehensä kuin hän itsekään, olisi osannut nimetä. Onko se aika jo ohi, kun    sanat olivat todellisia, yhtä todellisia kuin jauhopussi, kenkäpari tai kapinoimaan ryhtyvä ihmisjoukko? Koostuiko todellisuus sen sijaan enää vain sanoista? Kenen silmät yhdistäisivät hänen nyt kirjoittamansa kirjaimet sanoiksi, ja sanat merkityksiksi? Mitä pidettäisiin hänen syynään ja mihin hän olisi syytön? Oliko kyse jokaisesta sanasta? Mitä luut oikeastaan ovat?"

Viimeisen tarinan Itä-Berliinissä kypsää ikäänsä elävä päähenkilö pääsee etenemään siihen seesteisyyden tai sekasorron tilaan asti, jossa nimet ja aikakaudet jälleen sekoittuvat.

Erpenbeck on erittäin taitava kirjoittaja. Hän menee henkilöidensä nahkoihin ja elämän käännekohtiin vaivattomasti, tarvitsematta pitkiä johdantoja, ja rakentaa tarinaa persoonallisin tyylikeinoin ja yksinkertaisella, mutta toimivalla kuvastolla. Kirjan musiikillisessa rakenteessa ja ilmaisussa, kuten tekstissä pursuavissa luetteloissa ja katkelmissa, sanat ovat alkuun konkreettisia, arkisiin tarkoitteisiinsa viittaavia, mutta muuttuvat yhä aineettomammiksi, epäluotettavammiksi, kunnes jäävät soimaan tyhjyyteen. 

"Kaikkien päivien ilta" tai "Päivien ilta" olisi muuten minusta ollut hieno suomennoksen nimi ihan sellaisenaan, kirjaimellisesti ja muokkaamatta.

Aloin kuunnella tätä kirjaa Meri Nenosen lukemana äänikirjana. Ensimmäisen osan jälkeen siirryin lukemaan e-kirjana, sillä Nenosen rytmi ja painotukset eivät minun kokemukseni mukaan osuneet yksiin tekstin rytmin ja painotusten kanssa. Teksti monine erilaisine tyylikeinoineen onkin kyllä vaikeaa luettavaa, ja ehkäpä se hahmottuukin parhaiten itse luettuna. Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen on saanut kielen rytmin toimimaan erinomaisesti.

"Saisiko hän vielä mahdollisuuden kuvailla ääntä, joka syntyi paksun kirjan sivujen kääntämisestä? Sivu sivulta hän oli kuullut miehensä äänessä, miten elävät muuttuivat omiksi aaveikseen."

Muualla: 

Maailmankirjat - Käännöskirjallisuuden verkkolehti. Riitta Vaismaa: Sattuma vai valinta 29.4.2020 (kirja-analyysi, jossa kirjan juonta avataan yksityiskohtaisesti)

Blogissa esitelty myös:

Aaltoliike. Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. 21.5.2023

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi