Siirry pääsisältöön

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Johdanto läskiaktivismiin 


Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. 188 s. Kustantamo SS 2022. Kansi: Hilla Simeri.




"Jos kaikki tämä lihavuuden hoito ei toimi, pitäisikö miettiä sitä, että ehkä täällä hoidetaan väärää asiaa? Entä, jos kyse ei olekaan läskin tyhmyydestä, heikkoudesta ja tiedonpuutteesta, vaan kokonaisvaltaisesta yhteiskunnallisesta asenneilmapiiristä, jossa on mahdotonta elää rauhassa ja kehittää tervettä ruokasuhdetta? Voisimmeko sittenkin hoitaa lihavuuden stigmaa ja kaikkialla vellovaa läskien elämää vaikeuttavaa läskifobiaa?"

Raisa Omaheimon esikoisromaani Sydän ilmestyi pari vuotta sitten. Sitä ennen hän on kirjoittanut useita näytelmiä. Hänen käsikirjoittamansa, Elina Kilkun ohjaama ja Omaheimon yksin miehittämä Läski-näytelmä toi hänelle sekä Pro Feminismi -palkinnon että Mieletön teko 2020 -palkinnon mielenterveysongelmien esille nostamisesta. Lisäksi hänet tunnetaan stand up -koomikkona sekä terävistä kolumneistaan Ylen ja aikakauslehti Eevan sivuilla. 

Ratkaisuja läskeille sijoittuu minusta luontevaksi jatkumoksi Omaheimon kolumneissaan esiin nostamille asioille, joihin kuuluvat esim. feministiset teemat, inklusiivisuus, sukupuoli-identiteetti jne. 

Ratkaisuja läskeille -kirjassa on omakohtaista kokemusta elämästä ei-normatiivisessa kehossa, vertaistukea, suuttumusta, kipeiden kokemusten avaamista, tietoa, mielipiteitä ja runsaasti huumoriakin. Eniten se kuitenkin minusta on kokoelma esseitä, vaikkei sitä kustantaja sellaisena esittelekään. Omaheimolla on tekstinsä taustalla mm yhteiskunta- ja terveystieteiden tutkimusta, feminismin klassikoita ja hänen läskiaktivismiksi nimeämäänsä kategoriaan kuuluvan mediajulkisuuden seuraamista ja siihen osallistumista. 

Omaheimo on omaksunut nimityksen läski neutraaliksi lihavuutta kuvaavaksi termiksi. Hän puhuu lihavuusstigman ja laihdutuskulttuurin läpäisemästä todellisuudestamme. Kulttuurista, jossa jo pienet lapset jakavat koulunpihalla laihdutusvinkkejä ja jossa lihavuus on ainakin lähestulkoon pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Lasten painoa seurataan ja käyriä laaditaan, lihavuuden muodostamasta uhasta kansanterveydelle ja -taloudelle ollaan jatkuvasti huolissaan ja siitä puhutaan - mutta hoitomuotoa, joka ottaisi huomioon ylipainoon liittyvän kehollisen, sosiaalisen ja psykologisen kokonaisuuden ei ole olemassa. Yleisin hoitomuoto lihavuuteen on "Syö vähemmän, liiku enemmän!" -neuvo. 

Laihdutuskuureihin uskominen tuottaa häiriintyneen ruokasuhteen lisäksi itseinhoa, mutta ei johda juuri koskaan pysyvään painonlaskuun. Äärimmäisenä lääketieteellisenä keinona käytetään lihavuusleikkausta, joka on joko vatsalaukun ohitusleikkaus tai vatsalaukun pienennysleikkaus ja muuttaa pysyvästi ihmisen aineenvaihduntaa ja aiheuttaa monille enemmän tai vähemmän vakavia terveysongelmia. 

Omaheimo kuvaa kokemuspohjaisesti hyvin myös sitä, kuinka lääkäreillä on taipumus olettaa lihavuuden olevan lihavan ihmisen kaikkien ongelmien ja vaivojen syynä. Tutkimukset korvataan laihdutuskehotuksella ja neuvotaan palaamaan asiaan vasta laihdutuksen jälkeen.  

"Monenlaiset asiat heikentävät ihmisten terveyttä, ja nostavat todennäköisyyttä sairastumiseen. En ymmärrä miten tästä voi vetää johtopäätöksen, että jonkin ihmisryhmän voisi jättää hoitamatta. Moni lihava ihminen kyllästyy vastaanottoihin ja lääkäreihin, jotka puhuvat hänen ohitseen ja ylitseen ja tarjoavat samaa lääkettä eli alhaisempaa painoa joka vaivaan, ja alkaa vältellä lääkäriin menemistä."

Omaheimolla on kyky tiivistää monitahoisia asioita mielenkiintoisesti ja hauskasti, ilman, että ilmiöiden kompleksisuus katoaa. Hänen tapansa kuvata painoindeksin käytön historiaa ja sen nykykäytön vaikutusta ihmisten elämään vie samalla tavalla yhteiskunnallisten peruskysymysten äärelle kuin lääketieteen ja lihavuuden suhteen kuvauskin. Mittaavatko mittaamisen välineet oikeita asioita? Miten tarkan tutkimuksen ja pohdinnan tai mielivaltaisten ratkaisujen perusteella normaali paino oikeastaan määritellään, ja minkä tyyppisille ihmisille tuo normaalin määritelmä on alun perin luotu? Yllättävää ei liene, että painoindeksin(kin) kehittämisen taustalla on valkoihoisiin miehiin perustuva tutkimusotanta. 

Suhtautuminen kehonormatiivisuuteen ja läskifobiaan, jota imemme itseemme kulttuurista, mediasta ja sosiaalisista tilanteista kytkeytyy feminismiin ja erityisesti rodullistettujen naisten tasa-arvotaisteluun tavalla, jonka historiaa Omaheimo avaa mielenkiintoisesti.

Kirjan lukeminen olisi varmasti erityisen antoisaa niille, jotka ajattelevat olevansa immuuneja tämäntyyppisille vaikutteille, tai etteivät ne koske heitä. Minä löysin kirjasta runsaasti sanoitusta ja kaikupohjaa omille jojolaihduttajan ja säästöliekkieläjän kokemuksilleni. Soisin mieluusti, että erityisesti kaikki nuoret voisivat lukea tämän kirjan ja saada siitä välineitä oman kehokuvansa rakentamiseen. Norminmukaisille kehoille kautta linjan suunniteltu yhteiskunta rajoittaa loppujen lopuksi meidän kaikkien elämää ja tietoisuudella siitä on hyvää tekevää voimaa. 

Esimerkit ja neuvot otsikoilla kuten "Asioita joihin en ole mahtunut", "Läski matkustaa", "Läskit vinkit lääkärikäynnille" jne. ovat suorasukaisuudessaan ja totuudenmukaisuudessaan silmiä avaavan raivostuttavia. Niissä kiteytyvät mieleen jäävällä tavalla ne asiat, joita kirjassa käsitellään.

Hilla Simerin kiiltokuvakansi kuvittaa mainiosti ristiriitaa viattomuuden ja normatiivisuuden välillä - suorastaan rakastan sitä!

Kirja on myös saatavilla Raisa Omaheimon itsensä lukemana äänikirjana.


Muualla:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Lepytyslahjoja kuolleelle äidille Kuva: Ellen Karhulampi Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. 267 s. Kansi Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals. Kannen valokuva: Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. Siltala, 2023. Arvostelukappale kustantajalta, kiitos! "Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa. Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta." Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää min

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Naakkoja ja metsästäjiä punk-eepoksen  varjoissa Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. 575 s. Päällys T. Parikka. Atena 2023 Kirjaston kirja. Kuva: Ellen Karhulampi. Kirjan päällys T. Parikka. Taideteos taustalla Umberto Boccioni: Kaupunki nousee, 1910, kirjasta Edward Lucie-Smith: Taide tänään.  Kirjan alussa sen kertoja varoittaa:  "Kahdesta sisaruksesta vähäisemmän kohtalona on seurata kadonnutta isoveljeään syvälle rivienväliseen pimeään, ja lopulta monet tärkeimmistä kysymyksistä jäävät vaille sellaista vastausta, jonka tapahtumien kulkua kärsivällisesti seurannut yleisö voisi yksituumaisesti hyväksyä." Piiloutumisen ja fyysisten ja henkisten metamorfoosien yhä kipeämmin ahdistaviksi muuttuvat teemat ovat minulle tuttuja jo Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät -romaanista, jolle Jääskeläinen minusta vaikuttaa luovan eräänlaista peilautuvaa jatkumoa uusimmassa teoksessaan Kuurupiilon anatomia . Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Marrasvirta-nimi