Siirry pääsisältöön

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Johdanto läskiaktivismiin 


Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. 188 s. Kustantamo SS 2022. Kansi: Hilla Simeri.




"Jos kaikki tämä lihavuuden hoito ei toimi, pitäisikö miettiä sitä, että ehkä täällä hoidetaan väärää asiaa? Entä, jos kyse ei olekaan läskin tyhmyydestä, heikkoudesta ja tiedonpuutteesta, vaan kokonaisvaltaisesta yhteiskunnallisesta asenneilmapiiristä, jossa on mahdotonta elää rauhassa ja kehittää tervettä ruokasuhdetta? Voisimmeko sittenkin hoitaa lihavuuden stigmaa ja kaikkialla vellovaa läskien elämää vaikeuttavaa läskifobiaa?"

Raisa Omaheimon esikoisromaani Sydän ilmestyi pari vuotta sitten. Sitä ennen hän on kirjoittanut useita näytelmiä. Hänen käsikirjoittamansa, Elina Kilkun ohjaama ja Omaheimon yksin miehittämä Läski-näytelmä toi hänelle sekä Pro Feminismi -palkinnon että Mieletön teko 2020 -palkinnon mielenterveysongelmien esille nostamisesta. Lisäksi hänet tunnetaan stand up -koomikkona sekä terävistä kolumneistaan Ylen ja aikakauslehti Eevan sivuilla. 

Ratkaisuja läskeille sijoittuu minusta luontevaksi jatkumoksi Omaheimon kolumneissaan esiin nostamille asioille, joihin kuuluvat esim. feministiset teemat, inklusiivisuus, sukupuoli-identiteetti jne. 

Ratkaisuja läskeille -kirjassa on omakohtaista kokemusta elämästä ei-normatiivisessa kehossa, vertaistukea, suuttumusta, kipeiden kokemusten avaamista, tietoa, mielipiteitä ja runsaasti huumoriakin. Eniten se kuitenkin minusta on kokoelma esseitä, vaikkei sitä kustantaja sellaisena esittelekään. Omaheimolla on tekstinsä taustalla mm yhteiskunta- ja terveystieteiden tutkimusta, feminismin klassikoita ja hänen läskiaktivismiksi nimeämäänsä kategoriaan kuuluvan mediajulkisuuden seuraamista ja siihen osallistumista. 

Omaheimo on omaksunut nimityksen läski neutraaliksi lihavuutta kuvaavaksi termiksi. Hän puhuu lihavuusstigman ja laihdutuskulttuurin läpäisemästä todellisuudestamme. Kulttuurista, jossa jo pienet lapset jakavat koulunpihalla laihdutusvinkkejä ja jossa lihavuus on ainakin lähestulkoon pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Lasten painoa seurataan ja käyriä laaditaan, lihavuuden muodostamasta uhasta kansanterveydelle ja -taloudelle ollaan jatkuvasti huolissaan ja siitä puhutaan - mutta hoitomuotoa, joka ottaisi huomioon ylipainoon liittyvän kehollisen, sosiaalisen ja psykologisen kokonaisuuden ei ole olemassa. Yleisin hoitomuoto lihavuuteen on "Syö vähemmän, liiku enemmän!" -neuvo. 

Laihdutuskuureihin uskominen tuottaa häiriintyneen ruokasuhteen lisäksi itseinhoa, mutta ei johda juuri koskaan pysyvään painonlaskuun. Äärimmäisenä lääketieteellisenä keinona käytetään lihavuusleikkausta, joka on joko vatsalaukun ohitusleikkaus tai vatsalaukun pienennysleikkaus ja muuttaa pysyvästi ihmisen aineenvaihduntaa ja aiheuttaa monille enemmän tai vähemmän vakavia terveysongelmia. 

Omaheimo kuvaa kokemuspohjaisesti hyvin myös sitä, kuinka lääkäreillä on taipumus olettaa lihavuuden olevan lihavan ihmisen kaikkien ongelmien ja vaivojen syynä. Tutkimukset korvataan laihdutuskehotuksella ja neuvotaan palaamaan asiaan vasta laihdutuksen jälkeen.  

"Monenlaiset asiat heikentävät ihmisten terveyttä, ja nostavat todennäköisyyttä sairastumiseen. En ymmärrä miten tästä voi vetää johtopäätöksen, että jonkin ihmisryhmän voisi jättää hoitamatta. Moni lihava ihminen kyllästyy vastaanottoihin ja lääkäreihin, jotka puhuvat hänen ohitseen ja ylitseen ja tarjoavat samaa lääkettä eli alhaisempaa painoa joka vaivaan, ja alkaa vältellä lääkäriin menemistä."

Omaheimolla on kyky tiivistää monitahoisia asioita mielenkiintoisesti ja hauskasti, ilman, että ilmiöiden kompleksisuus katoaa. Hänen tapansa kuvata painoindeksin käytön historiaa ja sen nykykäytön vaikutusta ihmisten elämään vie samalla tavalla yhteiskunnallisten peruskysymysten äärelle kuin lääketieteen ja lihavuuden suhteen kuvauskin. Mittaavatko mittaamisen välineet oikeita asioita? Miten tarkan tutkimuksen ja pohdinnan tai mielivaltaisten ratkaisujen perusteella normaali paino oikeastaan määritellään, ja minkä tyyppisille ihmisille tuo normaalin määritelmä on alun perin luotu? Yllättävää ei liene, että painoindeksin(kin) kehittämisen taustalla on valkoihoisiin miehiin perustuva tutkimusotanta. 

Suhtautuminen kehonormatiivisuuteen ja läskifobiaan, jota imemme itseemme kulttuurista, mediasta ja sosiaalisista tilanteista kytkeytyy feminismiin ja erityisesti rodullistettujen naisten tasa-arvotaisteluun tavalla, jonka historiaa Omaheimo avaa mielenkiintoisesti.

Kirjan lukeminen olisi varmasti erityisen antoisaa niille, jotka ajattelevat olevansa immuuneja tämäntyyppisille vaikutteille, tai etteivät ne koske heitä. Minä löysin kirjasta runsaasti sanoitusta ja kaikupohjaa omille jojolaihduttajan ja säästöliekkieläjän kokemuksilleni. Soisin mieluusti, että erityisesti kaikki nuoret voisivat lukea tämän kirjan ja saada siitä välineitä oman kehokuvansa rakentamiseen. Norminmukaisille kehoille kautta linjan suunniteltu yhteiskunta rajoittaa loppujen lopuksi meidän kaikkien elämää ja tietoisuudella siitä on hyvää tekevää voimaa. 

Esimerkit ja neuvot otsikoilla kuten "Asioita joihin en ole mahtunut", "Läski matkustaa", "Läskit vinkit lääkärikäynnille" jne. ovat suorasukaisuudessaan ja totuudenmukaisuudessaan silmiä avaavan raivostuttavia. Niissä kiteytyvät mieleen jäävällä tavalla ne asiat, joita kirjassa käsitellään.

Hilla Simerin kiiltokuvakansi kuvittaa mainiosti ristiriitaa viattomuuden ja normatiivisuuden välillä - suorastaan rakastan sitä!

Kirja on myös saatavilla Raisa Omaheimon itsensä lukemana äänikirjana.


Muualla:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tiina Harvia: Pappa ei muista

Papassa on muisteltavaa Tiina Harvia: Pappa ei muista. 174 s. Kansi: Iiris Kallunki. Momentum Kirjat, 2024. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva Ellen Karhulampi. Kirjan kansi Iiris Kallunki. "Papan lähellä muiden oli hyvä olla, mutta pappa tarvitsi myös paljon omaa rauhaa. Joka päivä hän vaelteli yksin omissa ajatuksissaan kotitilansa metsässä. Kahdeksankymmentäluvulla se ei ollut vielä trendikästä eikä sille ollut käsitettä. Pikemminkin pappa oli vähän outo." Ikääntyessä muisti ja sen oikut alkavat olla yhä enemmän moninaisen kiinnostuksen kohteena itse kullekin. Siinä yksi syy, miksi Tiina Harvian esikoisromaani kiinnosti minua. Pappa ei muista on kuvaus läheisen nopeasti etenevästä muistisairaudesta. Vakavasta aiheesta huolimatta kirjassa on paljon huumoria, sitäkin kun tapaa olla niissä tilanteissa, joihin muistin katoaminen saattaa ihmisen itsensä ja hänen lähipiirinsä. Vaatii kuitenkin rakastavaa ja kunnioittavaa suhtautumista pystyä kertomaan niistä tapahtumist

Iida Turpeinen: Elolliset

Löydetyt ja kadotetut lajit Iida Turpeinen: Elolliset.  Kansi: Safa Hovinen. 296 s.  S&S 2023.  Äänikirjan lukija Marcus Bäckman "-- pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaikennielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa." Iida Turpeisen Elolliset on saanut paitsi Finlandia-ehdokkuuden, myös poikkeuksellisen kiittävät arvostelut sekä kriitikoilta että blogimaailman arvioijilta. Pääkaupungin kirjastoissa teosta jonottaa parhaillaan runsas 4000 lukijaa. Kirjan ensimmäiset painokset myytiin loppuun nopeasti. Myös kirjan käännösoikeudet on jo myyty useisiin Euroopan maihin, kertoi HS 12.10.2023 . Tällaiseen kirjaan lukija tarttuu jännittyneenä ja suurin odotuksin. Minulle tämä ihmisen aiheuttamaa lajikatoa ja sen yhtä esimerkkiä, stellerinmerilehmää, käsittelevä esikoisteos on yksi viime vuoden merkkitapauksista. Sellaisen siitä tekee erityisesti aiheen polttava ajankohtaisuus ja h

Mudlum: Tätini Ellen

Täti ja aikakerrostumat Mudlum: Tätini Ellen. Virolainen alkuteos Mitte ainult minu tädi Ellen, 2020. Suomennos Heidi Iivari. Graafinen suunnittelu Asko Künnap. 220 s. Enostone Kustannus 2023. Kustantajan arvostelukappale, kiitos. Kuva: Ellen Karhulampi "Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaikkia vaatteita, jotka roikkuivat Ellenin kaapissa, kaikkia nappirasioiden nappeja, huivirasioiden huiveja ja kenkälaatikoiden kenkiä. Hansikaslaatikossa oli pitkät turkoosinsiniset nailonsormikkaat, valkoiset pehmeänahkaiset ja osittain verkkokuvioiset autonkuljettajan hanskat sekä valkoiset ihomaiset morsiuskäsineet, ostettu Ellenin ja Juhanin häihin. Niitä häitä ei koskaan tullut." Mudlumin tarinassa menneiden vuosikymmenten Viro herää henkiin. Paitsi että kirjailija kuvaa tätiään Elleniä, omaa äitiään ja itseään, hän kuvaa hämmentävällä yksityiskohtien runsaudella miten Virossa on asuttu, millaisia bussipysäkkejä Tallinnassa on ollut ja millaisia kioskeja tavaravalikoimineen pysäkkie