Johdanto läskiaktivismiin
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille. 188 s. Kustantamo SS 2022. Kansi: Hilla Simeri.
"Jos kaikki tämä lihavuuden hoito ei toimi, pitäisikö miettiä sitä, että ehkä täällä hoidetaan väärää asiaa? Entä, jos kyse ei olekaan läskin tyhmyydestä, heikkoudesta ja tiedonpuutteesta, vaan kokonaisvaltaisesta yhteiskunnallisesta asenneilmapiiristä, jossa on mahdotonta elää rauhassa ja kehittää tervettä ruokasuhdetta? Voisimmeko sittenkin hoitaa lihavuuden stigmaa ja kaikkialla vellovaa läskien elämää vaikeuttavaa läskifobiaa?"
Ratkaisuja läskeille sijoittuu minusta luontevaksi jatkumoksi Omaheimon kolumneissaan esiin nostamille asioille, joihin kuuluvat esim. feministiset teemat, inklusiivisuus, sukupuoli-identiteetti jne.
Ratkaisuja läskeille -kirjassa on omakohtaista kokemusta elämästä ei-normatiivisessa kehossa, vertaistukea, suuttumusta, kipeiden kokemusten avaamista, tietoa, mielipiteitä ja runsaasti huumoriakin. Eniten se kuitenkin minusta on kokoelma esseitä, vaikkei sitä kustantaja sellaisena esittelekään. Omaheimolla on tekstinsä taustalla mm yhteiskunta- ja terveystieteiden tutkimusta, feminismin klassikoita ja hänen läskiaktivismiksi nimeämäänsä kategoriaan kuuluvan mediajulkisuuden seuraamista ja siihen osallistumista.
Omaheimo on omaksunut nimityksen läski neutraaliksi lihavuutta kuvaavaksi termiksi. Hän puhuu lihavuusstigman ja laihdutuskulttuurin läpäisemästä todellisuudestamme. Kulttuurista, jossa jo pienet lapset jakavat koulunpihalla laihdutusvinkkejä ja jossa lihavuus on ainakin lähestulkoon pahinta, mitä ihmiselle voi sattua. Lasten painoa seurataan ja käyriä laaditaan, lihavuuden muodostamasta uhasta kansanterveydelle ja -taloudelle ollaan jatkuvasti huolissaan ja siitä puhutaan - mutta hoitomuotoa, joka ottaisi huomioon ylipainoon liittyvän kehollisen, sosiaalisen ja psykologisen kokonaisuuden ei ole olemassa. Yleisin hoitomuoto lihavuuteen on "Syö vähemmän, liiku enemmän!" -neuvo.
Laihdutuskuureihin uskominen tuottaa häiriintyneen ruokasuhteen lisäksi itseinhoa, mutta ei johda juuri koskaan pysyvään painonlaskuun. Äärimmäisenä lääketieteellisenä keinona käytetään lihavuusleikkausta, joka on joko vatsalaukun ohitusleikkaus tai vatsalaukun pienennysleikkaus ja muuttaa pysyvästi ihmisen aineenvaihduntaa ja aiheuttaa monille enemmän tai vähemmän vakavia terveysongelmia.
Omaheimo kuvaa kokemuspohjaisesti hyvin myös sitä, kuinka lääkäreillä on taipumus olettaa lihavuuden olevan lihavan ihmisen kaikkien ongelmien ja vaivojen syynä. Tutkimukset korvataan laihdutuskehotuksella ja neuvotaan palaamaan asiaan vasta laihdutuksen jälkeen.
"Monenlaiset asiat heikentävät ihmisten terveyttä, ja nostavat todennäköisyyttä sairastumiseen. En ymmärrä miten tästä voi vetää johtopäätöksen, että jonkin ihmisryhmän voisi jättää hoitamatta. Moni lihava ihminen kyllästyy vastaanottoihin ja lääkäreihin, jotka puhuvat hänen ohitseen ja ylitseen ja tarjoavat samaa lääkettä eli alhaisempaa painoa joka vaivaan, ja alkaa vältellä lääkäriin menemistä."
Omaheimolla on kyky tiivistää monitahoisia asioita mielenkiintoisesti ja hauskasti, ilman, että ilmiöiden kompleksisuus katoaa. Hänen tapansa kuvata painoindeksin käytön historiaa ja sen nykykäytön vaikutusta ihmisten elämään vie samalla tavalla yhteiskunnallisten peruskysymysten äärelle kuin lääketieteen ja lihavuuden suhteen kuvauskin. Mittaavatko mittaamisen välineet oikeita asioita? Miten tarkan tutkimuksen ja pohdinnan tai mielivaltaisten ratkaisujen perusteella normaali paino oikeastaan määritellään, ja minkä tyyppisille ihmisille tuo normaalin määritelmä on alun perin luotu? Yllättävää ei liene, että painoindeksin(kin) kehittämisen taustalla on valkoihoisiin miehiin perustuva tutkimusotanta.
Suhtautuminen kehonormatiivisuuteen ja läskifobiaan, jota imemme itseemme kulttuurista, mediasta ja sosiaalisista tilanteista kytkeytyy feminismiin ja erityisesti rodullistettujen naisten tasa-arvotaisteluun tavalla, jonka historiaa Omaheimo avaa mielenkiintoisesti.
Kirjan lukeminen olisi varmasti erityisen antoisaa niille, jotka ajattelevat olevansa immuuneja tämäntyyppisille vaikutteille, tai etteivät ne koske heitä. Minä löysin kirjasta runsaasti sanoitusta ja kaikupohjaa omille jojolaihduttajan ja säästöliekkieläjän kokemuksilleni. Soisin mieluusti, että erityisesti kaikki nuoret voisivat lukea tämän kirjan ja saada siitä välineitä oman kehokuvansa rakentamiseen. Norminmukaisille kehoille kautta linjan suunniteltu yhteiskunta rajoittaa loppujen lopuksi meidän kaikkien elämää ja tietoisuudella siitä on hyvää tekevää voimaa.
Esimerkit ja neuvot otsikoilla kuten "Asioita joihin en ole mahtunut", "Läski matkustaa", "Läskit vinkit lääkärikäynnille" jne. ovat suorasukaisuudessaan ja totuudenmukaisuudessaan silmiä avaavan raivostuttavia. Niissä kiteytyvät mieleen jäävällä tavalla ne asiat, joita kirjassa käsitellään.
Hilla Simerin kiiltokuvakansi kuvittaa mainiosti ristiriitaa viattomuuden ja normatiivisuuden välillä - suorastaan rakastan sitä!
Kirja on myös saatavilla Raisa Omaheimon itsensä lukemana äänikirjana.
Muualla:
Kommentit
Lähetä kommentti