Neljä vanhaa kettua
Torstain murhakerhon unohtumattomat ystävykset ovat jälleen vauhdissa. Aikaa edellisistä tapahtumista on jo hiukan vierähtänyt ja oikeastaan Elisabeth, Joyce, Ron ja Ibrahim ovat jo ennättäneet tylsistyä rauhalliseen elämäänsä Cooper's Chasen ylellisessä eläkeläiskylässä. Sitten Elisabeth, entinen turvallisuuspalvelu MI5:n tähtiagentti, saa viestin menneisyydestään. Tarkemmin sanottuna kuolleelta mieheltä. Sehän ei tiedä hyvää, ja pian alkaakin tapahtua.
Torstain murhakerho on säilyttänyt eräänlaisen aikuisten Viisikko (miinus yksi) -sarjan luonteensa, positiivisessa mielessä. Kirjan pääosassa on ryhmä hyvillä hoksottimilla varustettuja senioreja, jotka janoavat työtä älynystyröilleen ja tapahtumia elämäänsä, eikä heitä arastuta tuupata asioita liikkeelle, vaikka tällä kertaa vastassa ovatkin suuren luokan rikolliset.
Timantit, huume- ja asekauppa sekä palkkamurhaajat ovat ikään kuin asiaankuuluvaa höystettä tämän ystäväporukan eläkeläisarkeen, ja kukapa voisi vastustaa mahdollisuutta saada käsiinsä 20 miljoonan punnan timantit, jotka sattumalta ovat olleet ennen varastetuksi tuloaan valtavan huumekaupan vakuutena.
Tämän enempää ei dekkarin juonesta ole tarpeen paljastaa.
Torstain murhakerho -sarjan toinen osa on juoneltaan ja rakenteeltaan ensimmäistä osaa tiiviimpi ja paremmin koossa pysyvä. Henkilöt ja heidän ympäristönsä ja historiansa on jo esitelty ensimmäisessä osassa, joten nyt voidaan keskittyä enemmän tapahtumiin ja siihen, kuinka henkilöt lukijan iloksi toimivat ja ajattelevat oman luonteensa mukaisesti ja heidän luonteenkuvansa syvenee. Myös panokset kovenevat.
Vaikka kirja on selkeästi ensimmäisestä osasta erillinen kokonaisuutensa, sarjaa kuitenkin kannattaa alkaa lukea järjestyksessä. Viittaukset edeltäviin tapahtumiin saattavat paljastaa liikaa tapahtumista ja niiden lopputuloksista, jotta lukija saisi nauttia ensimmäisen osan lukemisesta ihan viattomana ja tietämättömänä enää toisen osan lukemisen jälkeen.
Sarjan kolmas osa Hutiluoti odotteleekin sitten jo suomeksi julkaisemistaan ensi tammikuussa.
Kirjoittaja Richard Osman on hyvin tunnettu tv-persoona ja koomikko Briteissä. Murhakerho-sarja on hänen avauksensa kirjailijana ja on osoittautunut valtavaksi menestykseksi.
Hyvän mielen dekkarisarjoille (kustantajan onnistunut käännös termille cozy crime) onkin jatkuva tilaus. Lajityyppi vaatii jännityksen luomisen ja tarinankerronnan kyvyn lisäksi ainakin hyvää dialogia ja henkilökuvausta, eikä tilannekomiikan taitamisesta ole ollenkaan haittaa. Niinpä lajityypin täysiverisiä edustajia, joissa kaikki nämä ominaisuudet yhtyisivät, on loppujen lopuksi harmittavan harvassa, mutta Osmanissa meillä on sellainen.
Mikäli sarja pysyy tällä tasolla, toivon kovasti, että se saa vielä monta jatko-osaa, joiden parissa viettää leppoisia hetkiä. Sarjan kääntäjä on vaihtunut kakkososassa Arto Schroderuksesta Antti Saarilahdeksi, mutta tekstin nautittavuus on säilynyt ennallaan.
Mistä se hyvä mieli sitten tässä tapauksessa syntyy? Ihmiskuvauksen osuvuudesta ja siihen liittyvästä lämminhenkisestä huumorista. Rakastan englantilaista kuivaa ja hienostunutta huumoria. Tällä annoksella mentiin parin, kolmen päivän verran eteenpäin marraskuun sateista polkua.
"Jos kaikessa on kyse kuolemasta, niin sittenhän missään ei ole kysymys kuolemasta", Joyce sanoo samalla kun laittaa huulipunaa auton sivupeiliin katsoen. / "Miten niin?" Ibrahim kysyy. / Ajatellaanpa, että kaikki olisi sinistä. Sinä, minä, Alan, kaikki. / "Selvä." / "Jos kaikki on sinistä, sana 'sininen' olisi turha."
Postaukseni sarjan ensimmäisestä osasta Torstain murhakerho.
Muualla: Kirsi Ranin: Kirsin Book Club 15.7.2022 (sisältää enemmän juonen kuvausta kuin tämä postaus)
***
Jos pidät kirjavinkkejäni hyödyllisinä tai muuten kivoina, haluaisitko tiedon uusista blogipostauksistani? Lisäsin blogiin oikean reunan valikosta avautuvan Lukijat-osion, jonka kautta voit klikata itsesi blogin seuraajaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti