Harto Hänninen: Itämailla jossakin

Huumorin rajat

Harto Hänninen: Itämailla jossakin - toiseus, rasismi ja eksotismi 1920-1960 -luvun suomalaisissa Afrikkaan ja Orienttiin sijoittuvissa iskelmäsanoituksissa. 540 s. + tiivistelmä. Väitöskirja. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 136. Jyväskylän yliopisto 2025

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

Tv- ja freelancertoimittajana työskennellyt Harto Hänninen tutkii kirjallisuudentutkimuksen väitöskirjassaan sitä, miten suomalaiset iskelmät esittävät sanoituksissaan Orientin ja Afrikan aikavälillä 1920-luvulta 1960-luvun puoliväliin.

Mehän kyllä osaamme jo näppituntumalta veikata miten. Epärealistisesti ja ennakkoluuloisesti. Oma ensivaikutelmani tähän tutkimusaiheeseen oli, että onpa hauska aihepiiri, koska odotin eniten tietämättömyyden ja ennakkoluulojen liiton luomaa tahatonta huumoria. Hauskuudesta ollaan kylläkin kaukana, kun asiaan paneudutaan perusteellisemmin, siitäkin huolimatta että monet tämän aihepiirin sanoituksista on tehty humoristisiksi. 

Sanoitukset tietenkin toistavat aikansa arvomaailmaa ja asenteita, mutta ne ovat myös mukana luomassa niitä, kuten Hänninen muistuttaa. Sanoitusten tarkempi analysointi voi paljastaa myös tarkastelijan omien asenteiden ja yhteiskunnan yleistä piilorasismia ja eriarvoistavia rakenteita.

"Suomalaiset kuvittelevat yhä mielellään rasismin liittyvän lähinnä kaukaisiin maihin, joissa on jyrkästi kahtiajakautunut kulttuuri. Pyrin tutkimuksellani karistamaan pois mielikuvan suomalaisesta ekseptionalismista, jonka mukaan rasismi on jotain, mitä tapahtuu muualla, ei Suomessa. Yksi tutkimukseni tehtävistä on auttaa tunnistamaan arkiseen kielenkäyttöömme ujuttautuneen stereotypioiden toiston ja huomaamaan rakenteellisen rasismin jokapäiväisissä, 'viattomissa' yhteyksissä."

Hännisen metodit aiheensa tutkimiseen nousevat jälkikoloniaalisesta ja feministisestä tutkimuksesta, joissa toiseuttamisen käytäntöjä on käsitelty kriittisen lukemisen avulla runsaasti. Hän pyrkii tutkimuksellaan tarjoamaan työkaluja rasististen ja toiseuttavien stereotypioiden purkamiseen, unohtamatta intersektionaalista näkökulmaa eli sitä, että henkilö voi kuulua yhtä aikaa useampaankin erilaisin käytännöin hyljeksittyyn ryhmään.

Tutkimusaineistona on kaikkiaan 245 suomenkielistä laulunsanoitusta, joita Hänninen on jäljittänyt Suomen Äänitearkiston tietokannoista, Yleisradion arkistosta ja levystöstä sekä muista luetteloista, mm Kansalliskirjaston tietokannasta. Sanoitukset ovat peräisin kupleteista, kansan- ja tanssisävelmistä, jazzista ja popista; Hänninen kutsuu näitä kaikkia iskelmiksi. Aineiston Hänninen on luokitellut mm alueellisten, kulttuuristen, luonnontieteellisten ja temaattisten seikkojen perusteella. Osana analyysiään hän sijoittaa tekstit aikakautensa muun populaarikulttuurin, kirjallisuuden ja muiden media- ja taidesisältöjen kontekstiin samalla irrottautuen korkea-matala -erottelusta.

Teoksen tutkimusnäkökulmissa minua muistiorganisaatioissa työskennelleenä ilahduttaa Hännisen tietoinen suhde arkistotyöskentelyyn. Hän viittaa filosofi Jacques Derridan näkemykseen arkistoista ei ainoastaan historiallisen tiedon tallentajina, vaan myös sen tuottajina ja toteaa tutkimuksensa olevan osaltaan arkistojen käytännöillään tuottamaa näkemystä historiasta.

Aineistoanalyyseissään Hänninen mm toteaa Orientin kohdalla Georg August Wallinin 1840-luvulla tekemien matkojen ja Wallinin asenteiden  kirjallisten kuvausten sekä Balkanin sodan luoman Turkki-kielteisyyden. Turkki nähtiin sotilaallisesti pahuuden edustajana 1800-luvun lopulla. Elokuvateollisuudessa taas luotiin minareettien varjoihin haavekuvia, jotka värittivät myös lauluperinnettä. Realistisempaa, mutta myönteistä Turkki-kuvaa välitti mm Mika Waltarin Istanbulin matkaltaan kirjoittama Yksinäisen miehen juna, 1929. 

Turkin koettiin sijoittuvan maantieteellisesti niin kauas, että sinne saattoi sijoittaa vaikka mustia prinsessoja merimiehiä viekoittelemaan.

"Kun me maihin noustiin yhteen Turkin kaupunkiin

tuli vastaan yks' musta prinsessa ja se ihastui minuun niin."

(Epä luulis! Säv. ja sanat J. Alfred Tanner, 1929)

 

Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa Lähi-itää käsittelevät teokset ovat Hännisen mukaan vähäisempiä kuin Pohjois-Afrikkaa ja Afrikan hiekka-aavikoita käsittelevät teokset. Palestiinan seudun käsittely on ollut uskonnollisen eetoksen läpäisemää, mutta myös alueen sotilaallinen toiminta on vaikuttanut laululyriikkaan. Esim. alkuaan israelilainen vuonna 1967 levytetty laulu Jerusalem, jonka levytti suomeksi Carola, muuttui poliittiseksi lauluksi julkaisuvuonnaan käydyn kuuden päivän sodan vuoksi.

Haaremilaitos nousee keskeiseksi kuvaksi muun Orientin kuvauksissa. Näissä kuvauksissa näkyvät länsimaisten miesmatkustajien haaveet seksuaalisesti kyltymättömistä sheikin tai sulttaanin naisista ja hehkeistä palatsitanssijoista. Uneksunta tapahtui länsimaisin rytmein, vain yhdessä tutkimuksen aikavälin Orienttia kuvaavassa iskelmässä on kuultavissa itämaisia sävyjä. Sama laulu myös tarjoaa kuvaamastaan tanssijattaresta kuvan alistettuna, mutta miehiä ehkä mielessään halveksivana.

"Sulonsa suo hän teille nuoren -

Kenenkään ei nää alle kuoren.

Eihän tiedä, jos hän teitä joskus

halveksuisi itsekseen."

(Odaliskin tanssi, san. Martti Jäppilä, 1935)

Hänninen pohtii, onko tässäkin laulussa kyse länsimaisen katseen  tuottamasta orientalistisesta yleistyksestä. Laulu tuntuu kuitenkin suovan kuvaamalleen kohteelle itsenäisyyden ja oman, suljetun maailmansa, jonne ei muilla ole pääsyä, mikä on sanoituksissa harvinaista: yleensä laulujen miehet arvelevat tietävänsä hyvinkin tarkkaan kuvaamiensa naisten ajatukset ja tuntemukset.

Sukupuoleen liittyvät havainnot täydentävät sanoitusten toiseuttavia käytäntöjä tekemällä usein suomalaisille vierasta kulttuuria edustavista naisista kaksinkertaisesti outoja, mutta silti tai juuri siitä syystä haluttavia. Ja myös tavalla tai toisella vaarallisia. Useimmat Lähi-idän naista kuvaavat iskelmät on kirjoitettu länsimaisen miehen näkökulmasta. 

Lähi-idän nainen pelkistyy sanoituksissa yleensä viitteelliseksi hahmoksi, jota edustavat silmät, laulu tai huntu. Hunnun merkitys on keskeinen ja Hänninen analysoi tätä ansiokkaasti kuvaten samalla länsimaisten feministien ja muslimifeministien erilaista suhdetta hunnun rooliin muslimikulttuurissa. 

Arabimiehen stereotypiaan taas kuuluu monivaimoisuus ja sen vihjaama ylivertainen miehuus, joka on tarpeen monissa sanoituksissa saattaa naurunalaiseksi. Jollei laulun nainen sitten sorru arabimiehisyyden pauloihin, ja voidaan joitakin lauluja tai niiden esillepanoja tulkita myös miehen toiseen mieheen ihastumiseksi, onhan miesten välisillä suhteilla Orientin kulttuurissa pitkät perinteet.

Joissakin aikakauden lauluissa päästään kuitenkin yksioikoisen kaipuun tai valloituksen sijaan syvemmälle eri kulttuureista olevien kohtaamiseen. Tällaisena Hänninen esittelee mm Valto Tynnilän sanoituksen Suleika, 1931, jolle hän löytää esikuvan Goethen runoelmasta West-östlischer Diwan, 1918, jonka Otto Manninen käänsi suomeksi 1928, juuri Tulenkantajien Orient-huuman aikoihin. Goethe käytti rakastetustaan nimeä Suleika.

Kiinnostavasti Hänninen on myös haastatellut Wiola Talvikkia tämän syyrialaiseen kansansävelmään kirjoittaman sanoituksen Damaskoksen yössä, 1960, syntyvaiheista. Aikakauden kliseisestä tekstikuvastosta poikkeavan laulun taustalta paljastuvat vaikutteenantajina tuohon aikaan Suomessa erittäin suositun Omar Khaijamin runoteokset.

Suhteesta islamilaiseen kulttuuriin Hänninen toteaa orientalismia tutkineeseen Edward W. Saidiin viitaten:

"Islamilaisen kuvaston käyttö rikastuttavana ornamenttina tai näyttämökuvana moniaistilliselle toiminnalle on suoraa jatkoa koloniaaliselle asenteelle, joka sijoittaa kristityt eurooppalaiset "meidät" islamilaisten "heidän" yläpuolelle. Islam edustaa sortoa ja pimeyttä, joka vastustaa kristittyä länttä, eikä suostu vastaanottamaan vapautta ja valistusta. Siksi kolonisoivan tahon ei tarvitse sen kuvastoa kunnioittaa, vaan sitä voi huoletta käyttää omiin viihteellisiin tarkoituksiin." 

Hännisen käsittelytapa tuo läpi tutkimuksen hyvin esiin sitä, kuinka yleistävät käsitykset, ennakkoluulot ja arvotukset läpäisevät eri taidemuotoja ja medioita ja vahvistuvat matkalla, ja kuinka niin kulttuuri kuin sen edustajatkin pelkistyvät tiettyihin yksityiskohtiin. Kirjallisuus, elokuva, maalaustaide jne. värittävät ja antavat ideoita sanoituksiin, ja epäilemättä myös päin vastoin, vaikka nämä vaikutukset jäävät tutkimuksen rajauksen ulkopuolelle. Hännisen luennat teksteistä ovat oivaltavia, paikoin hauskoja (ja tälle kirjoittaja antaa metodisen perustelun) ja hyvin laajasti kulttuuritietoisia.

Kaikessa ei silti onneksi ihan aina ole kyse jälkikolonialistisesta katseesta, vaan Hänninen löytää myös laululyriikkaa, joka tunnustaa kulttuurieron ja oikeutuksen siihen.

"Yli kaupungin moskeija varjonsa luo

minareetista kuuluu huuto tuo:

Allah yksin on vaan

suuri ain armossaan!

Kansa Mekkaan päin katseensa luo."

(Säv. Abraham Goldfaden & Matti Jurva, san. Matti Jurva, 1931)

Tutkimuksessa kuvattua ajanjaksoa myöhemmissä kotimaisissa sanoituksissa yleensä tunnistetaan vanhat kliseet, niitä ironisoidaan, mutta uusi globaali orientalismi jää sekin kauas tasa-arvoistavasta kerronnasta.

"Menneisyys ei ole kuollut. Se ei ole edes menneisyyttä. Laulujen kaiku on kantanut kauas. Siinä on populaarikulttuurin voima ja kirous. Kevyin motiivein alkuun saatettu tuote voi jatkaa elämäänsä vuosikymmeniä, irrota historiastaan ja asettua ilmentämään asioita, joita sen tekijät eivät aikoinaan ole pystyneet kuvittelemaankaan. Laulujen sisällöt, nuo vieraasta maasta kummunneet, eivät ole menneisyyttä, vaikka monien osalta niin toivoisikin. Ne jatkavat elämäänsä, niitä on pystyttävä pilkkomaan ja analysoimaan, jotta ne pienenisivät ja olisivat helpommin käsiteltäviä, sillä ne eivät katoa, vaikka kääntäisin katseeni pois."

Muualla:

En löytänyt verkosta arvioita kirjasta. 

Helmet-lukuhaasteessa 2026:

31. kirjassa on soittolista tai siinä mainitaan jokin biisi

37. Kirja liittyy radioon tai televisioon (Yle 100 vuotta)