Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Mies kuin jäkälä

Kirjan kansikuvana G.P. Seurat'n maalaus.
Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja. 159 s. Kannen kuva Georges Pierre Seurat: Petit homme au parapet. Otava 2011. 

Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.

"24.1.1898 Pro memoria: Vuonna 1878 lakkasin työskentelemästä Pariisin luonnonhistoriallisessa museossa, jonne minut oli palkattu määrittämään jäkäliä. Prof. Brogniart kysyi minulta "miten työ edistyy?" eli tarkoitti että en työskentele tarpeeksi nopeasti, joten lähdin siitä paikasta mikroskoopin äärestä enkä enää palannut."

William Nylander oli Helsingin yliopiston ensimmäinen kasvitieteen professori. Hän toimi virassa vuosina 1857-1863, mutta erosi sitten tehtävästään ja muutti Pariisiin vapaaksi tutkijaksi. Vuodesta 1897 alkava fiktiivinen päiväkirjaromaani kuvaa hänen viimeisiä vuosiaan, jolloin tutkija tekee muistiinpanoja mahdollista elämäkertaansa varten.

William N. kokee jääneensä osattomaksi siitä arvostuksesta, mikä hänelle kuuluisi uraauurtavan jäkälätutkimuksensa ja kasvitaksonomian hyväksi tekemänsä työn vuoksi. Hänen maailmassaan muut ihmiset ovat vihamielisiä ja myönteistä huomiota olisi mahdollista saada vain mielistelemällä ja nöyristelemällä. Hän ei kestä arvostelua eikä eriäviä mielipiteitä.

Pääasiassa hän näkee ja havaitsee vain työnsä, johon uppoutuu täydellisesti. Ihmiset ovat hänelle varjomaisen käsittämättömiä hahmoja, enimmäkseen naurettavia ja tavalla tai toisella halveksittavia. Tuon tuosta hän puhkeaa mielessään noitumaan lähes koko ihmissukua. Vain velvollisuus ja mahdollisuus saada jotakin vastinetta saa hänet pitämään yhteyttä joihinkin läheisiinsä ja tuttaviinsa. 

Muut tutkijat ovat tietenkin kilpailijoita, eikä häntä juurikaan kiinnosta tutustua heidän ajatuksiinsa. Louis Pasteur on ärsyttävin heistä kaikista humpuukia olevista rokoteideoistaan saamansa suosion vuoksi. Häntä ärsyttävämpi saattaa olla ainoastaan kilpaileva jäkälätutkija Simon Schwendener, joka esittää typerää (myöhempien tutkijoiden vahvistamaa) väitettä, että jäkälät olisivat levien ja sienten muodostamia symbiooseja. Herra N. katkaisee oikopäätä välinsä väärien väitteiden esittäjien ja heidän myötäilijöidensä kanssa, joten voimme helposti arvata, että ainakaan oman tieteenalan mielipiteenvaihto ei kuulu hänen harrastuksiinsa.

Kiivaan ja äkkipikaisen luonteensa vuoksi William N. ei sovellu normaaliin työyhteisöön ja hän elääkin köyhyydessä erakoituneena kylmään ja pieneen asuntoonsa, jossa sairastaa talvisin. 

Vanhan tutkijan elämässä on siis hyvin vähän iloitsemisen arvoisia asioita, hän nauttii lähinnä vain luonnosta ja kasveista, vaikka niiden parissa vietetyt työvuodet muistoineen himmentävät sitäkin iloa. Mutta hän on periaatteessa aina valmistautunut siihen, että elämä tuo vain vastoinkäymisiä.

"Ulkona varjossa lämpötila +8, eikä jäätä tietenkään näy, mutta ihmettelen mahtaako etupihan puutarhaani kasvaa mitään, koska vastapäinen talo varjostaa. Tahtoisin nähdä krookuksia ja lumikelloja ja narsisseja!"

Kristina Carlsonin muotokuvanomaisista pienoisromaaneista minussa ovat herättäneet vahvaa vastakaikua Eunukki ja Herra Darwinin puutarhuri. William N:n maailma on vaikeammin lähestyttävä. 

Suurin mielenkiintoni kirjaa lukiessani kohdistui siihen, miten päähenkilöstä on mahtanut tulla sellainen erakko ja ihmisvihaaja kuin hän on. William N. muistaa hyvin kaikki elämänsä vääryydet ja vastoinkäymiset, mutta suurin niistä ehkä on hänen lapsuuden perheensä taloudellinen haaksirikko, jonka vuoksi hän ei voinut saada perheeltään tukea opintoihinsa. Saattaa myös olla, ettei asialle ole mitään erityistä elämänkohtaloon liittyvää syytä, vaan hän on psyyken rakenteeltaan jollakin tavoin neurokirjolla, kuten nykyisin on tapana sanoa. 

Carlson kuvaa tämän laihan ja palelevan miehen vaeltelua Pariisin puistoissa ja Seinen rannoilla. Huonosta terveydestään ja niukasta ravinnostaan huolimatta mies tekee pitkiä kävelyretkiä. Naapurit puhuttelevat häntä tohtoriksi ja kertovat hänelle vaivoistaan, vaikkei hän ole toiminut lääkärinä vuosikymmeniin.

William N:n sosiaaliset hoksottimet vaikuttavat kylläkin jollain tavalla vaurioituneilta, mutta hän havaitsee jo 1800-luvun loppupuolella, että Pariisin teollistunut ilmanlaatu on niin huono, että jäkälät ovat katoamassa ja lopulta katoavatkin koko kaupungista. Jäkälien lajimäärittelyssä hän on maailman huipulla. Hänellä on, omien sanojensa mukaan, jäkäliin "intohimoja, jotka ovat abstraktia laatua". Niiden ihmisten, jotka eivät ole koskaan kurkistaneet mikroskooppiin tai kaukoputkeen, ajatusmaailma on hänen mielestään "lattea kuin seinäluteella, joka liikkuu tasaisella pinnalla" eivätkä he havaitse maailman monimutkaisuutta.

William N. ei myönnä kaipaavansa perhettä, vaikka palaakin muistiinpanoissaan perheettömyyteen ja yksinäisyyteen aiheina usein.

"Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin."

Näennäisestä huumorintajuttomuudestaan huolimatta hänessä on osuvaa itseironiaa ja hänen myrkylliseen kielenkäyttöön verhoutuvat havaintonsa maailmanmenosta huvittavat. Muistiinpanoista käy myös ohimennen ilmi, miksi "tunkkainen" porvarillinen perhe-elämä ei ole houkutellut häntä; hänen mielenkiintonsa kohdistuu miehiin.

Carlson onnistuu kirjassa luomaan henkilöhahmon, joka lähes kirjan puoliväliin saakka vaikuttaa vastenmieliseltä, mutta herättää kuitenkin kiinnostusta. Historiallisena ajankuvana teos puhuttelee ja tarjoaa kurkistusikkunan 1800- ja 1900-lukujen taitteen tiedemaailmaan. Aikakaudelle ominaisen puheenparren Carlson tavoittaa käyttämällä siellä täällä ajanmukaisia sanontoja ja käsitteitä taitavasti ja alleviivaamattomasti.  

"Ajattelin, että ihmiset rakastavat ruusuja ja pioneja ja leukoijia eli värikkäitä, tuoksuvia ja komeita puutarhakasveja samoin kuin he rakastavat komeljanttareita, joilla on upeat, kalliista kankaasta ommellut asut, peruukit ja sminkkiä naamassa, he rakastavat tauluja, joissa kuvataan kreikkalaisia jumalia ja taisteluja ja myrskyävää merta, koska kaikki mahtipontinen kiihdyttää mieltä, mutta he eivät ymmärrä jäkäliä, jotka ovat pieniä, usein vaatimattoman värisiä - vaikka totta kai näissäkin poikkeuksia on. Jäkälät ovat liian mitättömiä herättääkseen suuren yleisön mielenkiinnon, joten enemmän arvonantoa olisin saanut osakseni, jos en olisi ruvennut tutkijaksi, vaan olisin työskennellyt lääkärinä."
 

Muualla:

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Luettua elämää 9.1.2013

Mikko Varis: Kristina Carlson - William N. päiväkirja. Keskisuomalainen 13.9.2011


Helmet-lukuhaaste 2026:

5. jälkisanat ("jälkikirjoitukset")
8. ei rakastuta
21. käydään museossa
22. kannen pääväri sininen
27. puutarha
29. tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle (muistoina)
33. päähenkilö yli 60-vuotias
35. lyhyet luvut (/päiväkirjamerkinnät)
38. keräillään jotain
42. sanoja tai lauseita toisella kielellä