Mikä meitä yhdistää
 |
| Kirjan kannen suunnittelu Samppa Ranta. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi |
Sonja Koski: Simpanssi sisällämme. Kuvaliite. Kannen suunnittelu Samppa Ranta. 301 s. SKS 2025
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
Suomessa ei juuri törmää kädellistutkijoihin. Siinä mielessä Sonja Kosken (1973-2025) kansainvälinen tutkijanura on jo mielenkiintoinen. Hän oli kustantajan tietojen mukaan biologi, käyttäytymisbiologian tohtori ja biologisen antropologian dosentti.
Muistan joskus muutama vuosikymmen sitten kommentoineeni luontodokumenteista pitävälle (mies)kollegalleni, että minäkin pidän luonnosta ja se kiinnostaa minua. En vain jaksa katsoa dokumentteja, jotka ovat yhtä taistelua, tappamista ja syömistä tai syödyksi tulemista. Kollegani katsoi minua hieman säälivästi ja sanoi: "No sellaista se nyt vain on." Olin eri mieltä ja väitin, että onhan luonnossa myös hoivaamista, yhteistyötä ja jopa lajienvälisiä suhteita. Eikö niitäkin voisi joskus vaihteeksi tarkkailla ja kuvata?
En seuraa eläintieteen alan tutkimusta kuin korkeintaan satunnaisesti. Sonja Kosken kirjaan tarttuessani muistin tuon taannoisen keskustelun ja koin riemua, sillä Koski keskittyy juuri noihin toivomiini asioihin kädellisten käyttäytymisessä. Sen lisäksi hän kirjoittaa myös aggressiosta ja sotaisuudesta. Näkökulmanaan hänellä on koko ajan se, että simpanssit ja bonobot ovat geneettisesti lähimpiä sukulaisiamme ja heidän käyttäytymistään ja yhteisöjään seuraamalla saatamme oppia jotakin oleellista omista juuristamme ja siitä osasta perimäämme ja käytöstämme, joka on peräisin yhteisestä menneisyydestämme, ajalta paljon ennen nykyihmistä.
Jane Goodal aloitti simpanssien käyttäytymisen tutkimisen kenttätyönä Tansaniassa 1960-luvulla. Simpanssien sisarlaji, simpansseista monessa asiassa eroavat bonobot jäivät vähemmälle tutkimukselle haastavien kenttäolojen vuoksi. Bonobot, joita on huomattavasti simpansseja vähemmän, elävät vain yhden, poliittisesti epävakaan valtion eli Kongon alueella Kongo-joen eteläpuolella, jossa on koettu monia sissisotia ja muita konflikteja, epidemioita ja pakolaiskriisejä. Siksi bonoboista ei ole olemassa samanlaista vuosikymmeniä jatkuvaa havainnointia kuin simpansseista.
"Olen myöhemmin ymmärtänyt, että aloitin simpanssitutkijan työni tieteenhistoriallisessa käännekohdassa. Leikkisiä hetkiä ja ystävällisyyttä ei ollut pidetty tärkeänä, vakavasti otettavana tieteenä. Biologian valtavirta oli vuosikymmeniä keskittynyt kilpailuun, taisteluihin ja loisimiseen - kaikkeen sellaiseen, mistä yksilö saa mahdollisimman paljon etua toisten kustannuksella. Tälle oli vissi peruste: luonnonvalinta kohdistuu aina yksilöön. Yksilön selviytyminen ja lisääntyminen on ydin, jonka perusteella jokin ominaisuus lisääntyy tai vähenee sukupolvien kuluessa. Yhteistyö on kallista ja riskialtista, ja siitä tulee olla hyötyä yksilölle tai se häviää. -- Opiskeluaikojeni oppikirjoista olen oppinut paljon enemmän itsekkyydestä ja tuskaisista parittelukamppailuista kuin yhteistyön eduista."
Kädellisten tutkijoille tuli suurena sokkina Jane Goodalin noin kymmenen vuoden seurantatyön jälkeen havaitsema kahden simpanssilauman välinen suunniteltu ja raaka sota, jossa surmattiin mm toisen lauman poikasia ja jopa harrastettiin oman lajin kannibalismia. Näillä havainnoilla oli laajamittaisia seurauksia siihen, miten kädellisten aggressioita tutkittiin ja millaisia kysymyksenasetteluja tästä seuraavat kenttätutkimukset tekivät. Mielenkiintoista on kuitenkin, että bonobot, jotka ovat matriarkaalisia yhteisöjä, eivät käy sotia, vaan suhtautuvat luottavaisesti vieraisiinkin lajitovereihinsa.
"Apinaserkkujemme sotaisuus kertoo siis kahta tarinaa. Kahdesta yhtä läheisestä sukulaisestamme toinen on naapureitaan kohtaan sopuisa, toinen taas suhtautuu vieraisiin aina vihamielisesti. Mitä tämä paljastaa meidän kehityshistoriastamme?"
Evoluutioantropologien tutkimukset metsästäjä-keräilijöiden ja muiden varhaisten tai nykyisten ihmisten pienyhteisöjen sodankäynnistä paljastavat paljon samankaltaisuutta simpanssien sotien kanssa. Kuitenkin ihmisten pienyhteisöjen sotaisuudessa on yhtä suurta hajontaa kuin simpanssien ja bonoboitten välilläkin. Tarvitaan siis aika paljon tutkimusta tältä alueelta jotta kaikkiin aiheesta kumpuaviin kysymyksiin voitaisiin ehdottaa vastauksia.
Koski kysyy, voidaanko selvästi mm luulöytöjen kautta raportoitujen vähintään 12000 vuoden ajan jatkuneiden väkivaltakuolemien pohjalta väittää, että sotaisuus kuuluu ihmislajin olemukseen. Tällaista päätelmää ei voida tehdä. On mahdollista, että sotaisuus on ilmaantunut käyttäytymiseemme evolutiivisesti arvioiden hiljattain. Se on lisääntynyt samaa tahtia varhaisen ihmisen resurssien niukkenemisen kanssa.
Tässä yhteydessä Koski esittelee evoluutiotutkimuksen suuntauksen, jossa tehdään samanlainen ero proaktiivisen ja reaktiivisen väkivallan välillä kuin psykologia on tehnyt jo pitkään. Proaktiivinen aggressio on suunnitelmallista, reaktiivinen taas reagointia uhkaan. Evoluutioantropologit Richard Wrangham ja Brian Hare ovat esittäneet ns. itsedomestikaatioteorian eli kesyihmishypoteesin. Sen mukaan ihminen olisi lajina kesyttänyt itsensä ja ihmiskunnan toleranssi oman ryhmän jäsenten aikaansaamia uhkatilanteita kohtaan olisi ajan myötä lisääntynyt. Ihmiset olisivat alkaneet olla vahvemmin yhteisöllisiä ja yhteistyökykyisiä, jakaa ruokaa ja muita resursseja keskenään. Evoluutio olisi alkanut vaimentaa ihmisessä reaktiivista aggressiota erityisesti omaa ryhmää kohtaan ja myöhemmin myös vieraita ryhmiä kohtaan. Ihmisen anatomiassa tapahtuneet evolutiiviset muutokset ovat samansuuntaisia, mitä eläintutkijat ovat raportoineet kesyyntyneillä eläimillä.
Ihmisen yhteistyökyky on poikkeuksellinen kädellisten keskuudessa, meitä lähimmäksi pääseviä apinalajeja ovat marmosetit ja tamariinit. Ne hoivaavat poikasiaan koko ajan yhteisöllisesti koko lauman voimin. Ajatus äidin muulta ryhmältä saaman avun merkityksestä ihmisen yhteistyötaipumuksille on nimetty yhteistyölisääntymisen hypoteesiksi. Hypoteesin kannattajat näkevät lastenhoitoyhteistyön laajentuneen muuhunkin yhteistyöllisyyteen, vaikka muitakin mahdollisia selityksiä tälle on.
Yhteistyölisääntymisen oletetaan olleen tunnusomaista ihmiselle jo ennen nykyihmisen kehittymistä, oletettavasti Homo erectuksen aikaan tai sitä ennen. Auttamisen ja yhteistyön mekanismeista keskeisimpiä on empatia ja sen herättämä toiminta. Psykologi Stephanie Preston ja kädellistutkija Frans de Waal esittivät 2000-luvun alussa ns. empatian maatuskanukkemallin. Empatia olisi rakentunut kerroksittain niin, että kaikki ulommat kerrokset ovat kytköksissä sisempiin kerroksiin. Joillakin lajeilla, kuten ihmisellä, olisi nämä kaikki kerrokset ja joillakin toisilla esimerkiksi vain kaikkein sisin kerros. Jokaisen ulomman kerroksen toiminnan edellytyksenä on kaikkien sisempien kerrosten toiminta. Sisintä kerrosta nimitetään tunnetartunnaksi ja se aktivoituu jälkeläisten hoivassa, jossa vanhempi osaa tarjota oikeanlaista hoivaa poikaselleen, koska tuntee tämän tunnetilan. Ainakin kaikkien nisäkkäiden oletetaan pystyvän tunnetartuntaan.
Empatiatutkimusta tarvitaan vielä lisää, mutta tähänastisten tutkimusten perusteella Koski kiteyttää:
"Empatia ei siis ole ihmislajille ainutlaatuinen piirre, eikä se ilmaantunut meihin tyhjästä. Empatia, kuten muutkin ominaispiirteemme, on jatkumoa evoluution helminauhassa, jonka jaamme toislajisten kanssa."
Koski esittelee kirjassa myös simpanssien työkalujen käyttöä (bonobot eivät sellaisia käytä) ja simpanssiyhteisöjen kulttuurisia piirteitä. Kokeilevat ja jäljittelevät simpanssit ovat herkkiä muodostamaan myös käyttäytymispiirteitä, joita voidaan kutsua lauman lävistäväksi kulttuuriksi.
Ihmisen evoluutiossa kulttuurin merkitystä on mahdotonta yliarvioida.
"Kulttuuri siis vaikuttaa suoraan selviytymiseemme. Se on tehnyt niin jo riittävän kauan, että meissä on geneettisiä muutoksia, jotka ovat seurauksia kulttuurisista tavoista."
Kulttuurievoluution tutkimus selvittää, miten ihmisestä on tullut riippuvainen kulttuurisesti omaksutusta tiedosta ja miten kulttuuri on vaikuttanut geneettiseen evoluutioomme. Kulttuurin kumuloitumisen kautta ihmislaji on saavuttanut kyvyn sopeutua lähes mihin tahansa olosuhteisiin; tällaista kehitystä ei juuri voida havaita simpansseissa, niiden työkalujen käytössä ei tapahdu osaamisen kerrostumista samalla tavoin kuin ihmisellä.
Biologinen antropologia tutkii ihmisten ominaispiirteiden kehitystä evoluution kuluessa. Ihmisen evoluutiossa iso kysymys on, miksi maapallolla eläneet monet muut ihmislajit katosivat ja vain me jäimme jäljelle. Eläinten älyn ja tunne-elämän tutkimus viime vuosikymmeninä on tuonut esiin paljon uutta tietoa, joka pakottaa tarkastelemaan ihmistä osana muuta eliökuntaa. Lajienvälisen yhteyden kokemus voi toimia pohjana ymmärrykselle ihmisestä osana monilajista verkostoa.
"Tarvitsemme syviä merkityksellisyyden kokemuksia muiden elämänmuotojen kanssa, jotta voisimme omaksua maailmankuvan, jossa muut lajit ovat samanarvoisia ja yhtä erityisiä ja tärkeitä kuin me itse."
Sonja Koski kuvaa kirjassa myös omaa tutkijantietään. Hänelle on ollut tunnusomaista toimia monialaisissa tutkijayhteisöissä ja uskaltautua uusille tutkimusalueille, mm ihmisen evoluutiohistoriaan, niin että lopulta hänen on vaikea asemoida itseään minkään tarkasti määritellyn osaamisalueen sisälle. Monialaisuutta ja globaalia yhteistyötä hän toivoo myös tulevaisuuden tutkimukselta maailman nykytilan asettamien valtavien haasteiden ratkaisemiseksi.
Sonja Koski ennätti ennen kuolemaansa tarkistaa tämän teoksen oikovedosversion, mutta ei nähdä kirjaa julkaistuna.
Muualla:
Pi Mäkilä: Kirja-arvostelu: Simpanssi sisällämme. SEY Suomen eläinsuojelun verkkolehti Eläinten ystävä 25.8.2025
Jari-Pekka Tamminen: Ovatko apinat kaltaisiamme - vai eivät sittenkään? Tieteessä tapahtuu 8.4.2026
Titta Lindström: Sonja Koski: Simpanssi sisällämme. Kirjavinkit12.8.2025
Helmet-lukuhaaste 2026:
29. tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle
34. mennään piiloon
36. kirja, josta haluaisin keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen
38. keräillään jotain
39. kirjailija, jonka tuotantoa en ole lukenut aikaisemmin
41. kaunis kansi
45. kiusaamista
Kommentit
Lähetä kommentti