Leonora Carrington: Kuulotorvi

Vanhojen naisten vaarat

Penguin Modern Classics -sarjan riemastuttavasti kirjan maailmaa kuvaava kansikuva.
Valitettavasti en löytänyt tietoa kannen tekijästä.

Leonora Carrington: Kuulotorvi. Alkuteos The Hearing Trumpet, 1974. Suomennos Kristiina Drews, 2025. Kuvitus Pablo Weisz-Carrington. Jälkisanat Olga Tokarczuk, jälkisanojen suomennos Tapani Kärkkäinen. 197 s. Kansi? Kosmos 2025.

Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

"No niin, eksyin asiasta - enkä halua kenenkään luulevan, että ajatukseni harhailevat, tai toki ne harhailevat, mutta eivät koskaan pitemmälle kuin tahdon."

Marian Leatherby on 92-vuotias nainen, joka on ylpeä komeasta parrastaan, mutta kärsii huonosta kuulosta. Hampaiden puute ei häntä haittaa, koska hänen ei ole tarpeen purra ketään. Hän elää poikansa talossa huolehtien itsestään ja osallistuen pieniin askareisiin takapihalle avautuvassa huoneessaan, jonka hän jakaa kahden kissansa ja punaisen kanan kanssa. Hän haaveilee Lapista, mutta pelkää olevansa jo liian vanha koskaan matkustamaan sinne.

Marianin elämä muuttuu äkillisesti, kun hän saa ystävältään Carmelalta lahjaksi vanhan kuulotorven. Käyttäessään sitä ensimmäistä kertaa salaa kotonaan hän kuulee poikansa perheen suunnittelevan hänen toimittamistaan dementoituneiden naisten hoitokotiin. Suunnitelma toteutuukin tuota pikaa ja Marian löytää itsensä merkillisestä hoitokodista, jota johtaa äärimmäisen autoritatiivinen pariskunta, mies lääkärinä ja vaimo kantaen vastuun taloudenhoidosta.

Silmiinpistävin asia hoitokodissa ovat mökit, joihin vanhukset on sijoitettu asumaan. Kengänmuotoinen talo, kärpässieni, alppimaja, egyptiläinen muumio ja majakka voisivat olla peräisin lasten leikkikentän rakennelmista, mutta vanhukset elävät näissä epäkäytännöllisissä asumuksissa parhaansa mukaan. He käyvät syömässä päärakennuksessa, jossa pidetään tiukkaa kuria ruuanjaossa, sillä ahneus on paha luonteen vika. Tohtori ja hänen vaimonsa ohjaavat vähemmän hienotunteisesti hoidokkejaan kohti heidän paremmaksi itsekseen muuttumistaan pyhien isien oppien mukaan.

Kirjassa ja sen henkilöissä on outoja, unenomaisia piirteitä jo alusta alkaen, mutta hoitokodin elämässä nämä piirteet kiehuvat ja paisuvat kuin noitakattilassa. Marianin saapuminen hoitokotiin tuo mieleen Liisan putoamisen kaninkolon kautta Ihmemaahan. Lentoon lähtevät tapahtumat saavat ilmaa siipiensä alle ruokasalin seinällä olevan silmää iskevän abbedissan muotokuvan voimasta. Kuka on tuo sopimattomasti, mutta huomion puoleensa vetävästi ilmeilevä naishahmo? Tämä alkaa kiinnostaa Mariania kovasti.

Asia selviää aikanaan ja vaikuttaa siltä, ettei paikalla ennen toimineen luostarin abbedissa ole irrottanut otettaan siitä, mitä paikalla tapahtuu nykyisin. Eikä hän suinkaan tunnu kunnioittavan hoitokodin johtajapariskunnan pyhien isien viisautta sen enempää kuin heidän tahtoaankaan.

Brittiläis-meksikolaisen Leonora Carringtonin (1917-2011) romaani on unenomaisella logiikalla toimiva riemastuttavan karnevalistinen kollaasi kaikesta torjutusta naiseuteen liitetystä vähempiarvoisesta ja alistuspyrkimysten alaisesta: esoteerisesta, epäjohdonmukaisesta ja eksentrisestä. Kaikesta siitä, mikä on työnnetty syrjään sieltä, missä valta on, tarkoitettiinpa vallalla sitten laajempaa yhteiskunnallista valtaa tai edes valtaa omaan itseen.

Kuten Olga Tokarczuk romaanin jälkisanoissa toteaa, romaanin päähenkilöt ovat kaksinkertaisesti toiseutettuja ja alistettuja, sekä naisina että vanhuksina. Kirja antautuukin todella helposti Tokarczukin feministiselle luennalle, niin omalajinen ja liukuvarajainen kuin se merkityksiltään onkin.  

Sen sijaan, että Carrington uppoaisi naisten synkkään kohtaloon ja avuttomuuteen, hän vetää esiin iloisen arsenaalin naisellista pahuutta, hulluutta ja taikavoimaa, mystiikkaa ja muutoskykyistä mielikuvitusta, jotka mullistavat koko kirjassa kuvatun maailman, kirjaimellisesti.

Temppeliherrat ja muinaiset naisjumaluudet, Graalin malja, alkemia ja uraanisuonen löytämisen tuomat rikkaudet, muodonmuutokset, Helvetin lieskat ja siivekkäät paholaiset ovat vain pieni osa kirjan vinksahtaneella, mutta lämpimällä huumorilla höystettyä maailmaa. Mutta on jotain muutakin: naisten alkuvaikeuksien jälkeen yhä syvenevä keskinäinen ymmärrys ja yhteisöllisyys. Näiden asioiden - ja Marianin ystävättären Carmelan huolenpidon - avulla iäkkäät naiset selviytyvät maanjäristyksistä, vuoden- ja vuorokaudenaikojen sekoittumisesta ja koko maailmanjärjestyksen järkkymisestä. Niin vaarallista on vapauttaa vanhat naiset olemaan sitä mitä he ovat, ettei maailma sen jälkeen ole entisensä. Jos vanha nainen ei pääse Lappiin, Lapin on tultava vanhan naisen luo, kuuluu kirjan viimeinen toteamus uuden jääkauden keskeltä.

"'Tämä on helvetti', nainen vastasi hymyillen. 'Mutta helvetti on vain teoreettinen käsite. Todellisuudessa tämä on Maailman Kohtu, josta kaikki on peräisin.' Hän vaikeni ja katsoi minua kysyvästi. Ymmärsin, että hän odotti minulta lisää kysymyksiä, mutta mieleni oli turta kuin pakastettu lampaanpaisti."

Kirjalla on laaja tekstikorpus, jolla se leikkii: koptilaisista kirjoista ja tulkinnoista mytologioihin ja pyhimyselämäkertoihin, populaarikulttuurin lajityypeistä kansansatuihin, menemättä ollenkaan muihin taiteen lajeihin. Entisen nunnaluostarin abbedissan elämäkerta muodostaa tekstissä oman kokonaisuutensa. Teksti parodioi, ironisoi, uusintaa ja hyödyntää kulttuurielementtejä empimättä.

Carringtonin kirjaa pidetään surrealistisen kirjallisuuden klassikkona. Kirja julkaistiin ensin ranskalaisena käännöksenä vuonna 1974 ja vasta myöhemmin alkuperäisenä englanninkielisenä teoksena, vaikka Carrington sai sen valmiiksi jo 1950-luvun alussa. Carrington oli myös taidemaalari ja liikkui surrealistipiireissä. Kirjaa voikin lukea vähän kuin katselisi surrealistista maalausta: outoja maisemia ja tapahtumia, muodonvaihdoksia ja kiehtovia yksityiskohtia.

Kuulotorven surrealismia olisi kiehtovaa vertailla toisen surrealistisen klassikon, Boris Vianin Päivien kuohu -teoksen maailmaan. Molemmilla kirjailijoilla on täysin oma tyylinsä, ja molemmat kuvaavat ihmiselon katoavaisuutta, joskin Carringtonin naiset pitävät elämästään kaksin käsin kiinni eivätkä suostu kuihtumaan ja katoamaan, vaikka ympäristö kuinka toivoisi.

Kirjan on kuvittanut kirjailijan poika, taiteilija Palbo Weisz-Carrington unenomaisin, kevyin viivapiirroksin.

Pidin Karoliina Kudjoin tavasta lukea kirja. Pienoinen liioittelu sopii hyvin kirjan maailmaan.

"Päässäni vilisi ajatuksia kuin hiekkaa siivilässä, ja minä jatkoin pakkaamista. Urakka vei aikaa, mutta ei tehnyt mieli nukkua. Oli niin paljon miettimistä. Unen ja valveen olotilat eivät enää erotu yhtä selvästi kuin ennen. Ne menevät minulta usein sekaisin. Muistini pullistelee kaikenlaista aineistoa, joka ei ehkä ole aikajärjestyksessä, mutta sitä on paljon. Minulla on erinomainen kyky muistaa sekalaisia pikkuasioita, ja olen siitä ylpeä.

    Kissat lauloivat kuulle virsiä,

    rannan hiekalla hopeahirsiä.

Tästä runosta ei tullut valmista, koska minä ilmeisesti sittenkin nukahdin."

 

Muualla:

Iikka Arve: Vanhainkodissa tapahtuu kummia. Kiiltomato 6.10.2025

Vesa Sisättö: Vanhat naiset pistävät koko maailman nurin surrealistisessa fantasiassa. HS 22.11.2025 (Tilaajille)

Pekka J. Paussu: Leonora Carrington (suom. Kristina Drews, Tapani Kärkkäinen): Kuulotorvi. Maailmankirjat (ei päiväystä)

Anne Leinonen: Kirjat - Leonora Carrington: Kuulotorvi. Tähtivaeltajablogi. Julkaistu alun perin Tähtivaeltaja-lehdessä 1/2026

Niina Holm: Vanhan naisen sankarimatka. SK 4.1.2026

Helmet-lukuhaaste 2026:

1. brittiklassikko

5. kirjassa on jälkisanat (Olga Tocarczuk)

18. kuuluu useampaan eri genreen

27. puutarha

28. tanssitaan

33. päähenkilö yli 60-vuotias

39. kirjailija, jonka tuotantoa en ole lukenut aikaisemmin

45. kiusaamista