Vangittuna vieraassa todellisuudessa
 |
| Kirjan kansi Satu Enstedt. Valokuva kirjasta Ellen Karhulampi |
Naisia pidetään häkissä maan alla kuin eläimiä. Neljäkymmentä naista samassa häkissä vartijoiden ympäröiminä, vailla minkäänlaista yksityisyyttä. Tai oikeastaan, kolmekymmentäyhdeksän naista ja yksi tyttö alun perin. Mutta tyttö, jolla ei ole muuta kutsumanimeä kuin tyttö, kasvaa aikuiseksi hänkin. Kaikki arvelevat, että hän on joutunut naisten joukkoon sattumalta, eivätkä vartijat ole ryhtyneet korjaamaan tätä virhettä. Vartijat ruokkivat heitä niukasti ja keskellä häkkiä on vessanpönttö, jolla jokainen joutuu asioimaan kaikkien nähden. Vartijat eivät puhu sanaakaan sen enempää naisille kuin toisilleenkaan.
Naiset eivät juuri muista tapahtumia, joiden johdosta he ovat päätyneet nykyiseen tilanteeseensa. Aivosumu ja muistamattomuus ovat verhonneet heidän häkkiin joutumisensa alkuaikoja; he päättelevätkin olleensa silloin huumattuja. Vaikka he eivät mielellään puhu aikaisemmasta elämästään, he kuitenkin muistavat, että sellaista on ollut. Siitä puhuminen vain tekee liian kipeää.
"Meidän päivämme kestivät viidestätoista kahdeksaantoista tuntia, ja vaihtelu oli mielivaltaista. Siitä hetkestä kun valot himmennettiin - jota me kutsuimme yön alkamiseksi - kului osapuilleen kuusi tuntia herätykseen. Oli siis todistettu, että elimme keinotekoisessa ajassa. Meidän piti keksiä sille selityksiä.
Kaikkein hulluimman teorian esitti Emma:
'Me emme ole maapallolla. Olemme jollakin planeetalla, joka pyörähtää ympäri kuudessatoista ja puolessa tunnissa.'
Miten meidät olisi sellaiselle kuljetettu?"
Naiset eivät saa koskettaa toisiaan. Jos joku niin tekee, läiskähtää vartijoiden ruoska lattiaan. Siksi kukaan ei voi pitää tyttöä sylissään tai huolehtia hänestä kuten lapsista huolehditaan. Vanhemmistaan tyttö ei muista mitään. Naiset ovat järkeilleet, että heidät kaikki on koottu suorastaan hämmästyttävällä pedanttisuudella sen suhteen, että heidän välillään ei ole olemassa pienintäkään yhteyttä, joka voisi auttaa heitä kehimään tapahtumien lankoja mielessään.
Tyttö kasvaa täysin tietämättömänä siitä, mikä naisille on aikoinaan ollut normaalia elämää ja hänestä kehittyy tunne-elämältään ja kyvyiltään erilainen kuin naiset. Hän välttää läheisyyttä ja on äärimmäisen tiedonhaluinen ja oppimiskykyinen silloin, kun asiat häntä kiinnostavat. Tästä on paljon hyötyä siinä vaiheessa, kun naiset yllättäen vapautuvat vankilastaan ja vartijat katoavat kiireellä ja lopullisesti kuin taikaiskusta.
Naiset nousevat maan pinnalle ja huomaavat olevansa keskellä autiota, pääosin ruohoista, lievästi kumpuilevaa maastoa, jota he eivät aikaisemmin näkemänsä ja kokemansa ilmaston mukaan pysty sijoittamaan minnekään maapallolla. Tähtiasennotkin näyttävät erilaisilta, sikäli kuin he osaavat arvioida, joten he tulevat pian päätelmään, että heidät on tuotu jollekin vieraalle planeetalle. Mutta miksi?
Belgialaisen Jacqueline Harpmanin ehkä jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen, avaruusmatkailun aikaan, sijoittama tarina jättää epäselväksi, mitä maalle on mahdollisesti tapahtunut, kun naiset on viety sieltä, mutta naiset arvelevat koko maan tuhoutuneen. He lähtevät etsimään muita ihmisiä, joita tällä uudella alueella mahdollisesti olisi, ja tämä etsintä jatkuu pitkään.
Kirjan alusta lähtien tiedämme, että tyttö viettää vanhuuttaan yksin, kun vuosikymmeniä on kulunut naisten vapautumisesta. Sillä ennen kuolemaansa hän kirjoittaa ylös kaikkea muistamaansa.
Elämän mielettömyyden kuvauksena kirja tuo asetelmaltaan mieleeni Susanna Clarken Piranesin. Molemmissa kirjoissa päähenkilö elää oudossa, ainakin osittain maanalaisessa maailmassa ja yrittää ymmärtää sen arvoituksia, osoittaen neuvokkuutta tähän maailmaan sopeutumisessa. Molemmissa kirjoissa päähenkilön kyky sopeutua maailmaan, jonne tulostaan hänellä ei ole mitään muistikuvia, nostaa esiin jotain arvokasta päähenkilön luonteessa.
Harpman nostaa päähenkilönsä yksinäisyyden ja mihinkään kuulumattomuuden tunteet kosmisiin mittasuhteisiin. Kirjaa voi halutessaan hyvin lukea vertauskuvallisena kuvauksena maailmaan heitetyn ihmisen absurdista tilanteesta à la Albert Camus.
Yksinäisyyden lisäksi kirjassa kuvataan myös naisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Tältä osin kuvaus ei ole mitenkään ihanteikas, vaan mukana on ihmisten erilaisuuden synnyttämää kitkaa, riitoja ja sovintoja. Yhteisön muutoksia, tai oikeastaan muodostumista, naisten vapautumisen jälkeen kuvataan kiinnostavasti.
Harpman osaa säilyttää mysteerin loppuun asti. Kirjassa tehdään löytöjä, joista osa on kauhistuttavia. Päähenkilö ja lukija saavat vihjeitä mahdollisista tapahtumista, mutta mysteeri säilyy ratkaisultaan avoimena.
Luin kirjaa ennen muuta psykoanalyytikko-kirjailijan kuvauksena ihmisen sisäisestä todellisuudesta, joka saa ilmiasunsa outona maailmana. Siksi kirjan tapahtumien ulkoinen loogisuus ei oikeastaan lainkaan herättänyt kiinnostustani. En pysähtynyt miettimään, olisivatko tapahtumat todellisuudessa mahdollisia sellaisina kuin ne on kuvattu ja ovatko kirjailijan tiedot vaikkapa rakentamisesta ja sähkönjakelusta oikeita tai mahdollisia. Sillä ei tuntunut olevan tässä tapauksessa merkitystä. Merkitystä oli vain sillä, että tapahtumat olivat psykologisesti todentuntuisia ja johdonmukaisia niissä oloissa, joihin naiset oli viskattu.
Kokosin mielessäni teoksessa esitetyn palapelin kokonaiseksi. Palat loppuivat kesken, mutta olin ymmärtävinäni perusasetelman ja kuvan ääriviivat. En halua pilata kenenkään lukunautintoa avaamalla omaa tulkintaani, vaan jätän vihjeet löydettäviksi ja kirjan oudon maailman tutkittavaksi. Yllättäen se voi avata myös jotakin lukijan omasta sisäisestä maailmasta.
Suomalaiset kirjabloggaajat valitsivat tämän Tiktokissa suuren menestyksen saaneen kirjan vuoden 2025 parhaaksi käännöskirjaksi. Ei huono valinta! Toimivasta käännöksestä vastaa Nana Sironen. Hertta Kustannukselle pisteet kirjan nappaamisesta julkaisuohjelmaansa.
"Valoa on aina. Joskus toivon, että jonakin yönä se sammuu, että tapahtuu jotain. Naiset ihmettelivät, mistä valo tuli. En koskaan oikein ymmärtänyt heidän selityksiään voimalaitoksista, sähköpylväistä ja johdoista, enkä ole koskaan nähnyt mitään mikä muistuttaisi heidän kuvailuyrityksiään: olen nähnyt vain tasankoa, kojuja ja tämän suojapaikan, jossa tulen päivieni päähän. En ole pitkään aikaan pyrkinyt kuvittelemaan asioita, joita en tunne."
Muualla:
Elsa Lindström: Ranskankielinen klassikko ja TikTok-sensaatio vihdoinkin suomeksi - arviossa Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä. Kulttuuritoimitus 10.11.2025
Arla Kanerva: Psykoanalyytikon synkkä romaani nousi Z-sukupolven suosikiksi Tiktokissa. HS 18.2.2026
Helmet-lukuhaaste 2026:
30. päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa
34. mennään piiloon
36. kirja, josta haluaisin keskustella muiden kanssa lukemisen jälkeen
38. kirjassa keräillään jotain
39. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
45. kiusaamista
Kommentit
Lähetä kommentti