Appelsiinit ja ananakset
 |
| Kirjan kannen suunnittelu James Jones. Valokuva Ellen Karhulampi |
Jeanette Winterson: Oranges Are Not The Only Fruit. (1.p. 1985.) Design by James Jones. Introduction Jeanette Winterson. 224 s. Vintage Books, 2014.
(Suomennos: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007. Raija Mattila)
Kirjaston kirja, kiitos kirjastolaitos.
Jeanette Wintersonin 50 vuotta sitten ensimmäistä kertaa julkaistu autofiktiivisiä piirteitä omaava romaani tytön kasvusta on tuoretta ja virkistävää luettavaa, vaikkakin jo klassikon, erityisesti queer-klassikon, asemassa. Lukemassani vuoden 2014 painoksessa on ensi kertaa julkaistu kirjailijan oma johdanto teokseen. Siinä kirjailija kuvaa teoksensa saamaa vastaanottoa eikä voi välttyä vertaamasta sitä mieskirjailijoiden samantyyppisten teosten vastaanottoon.
Pieni Jeanette elää pohjoisenglantilaisessa pikkukaupungissa. Isä on lähes näkymätön ja katsoo tv:tä. Äiti omistautuu intohimoisesti helluntailaisseurakunnalle ja lapsi kasvaa siinä sivussa yksinäisenä, vailla ikäisiään tovereita. Hänen oudot, synnintuntoa tihkuvat kouluaineensa, piirroksensa ja askartelu- ja käsityönsä herättävät opettajissa kummastusta ja huolta ja muiden oppilaiden vanhemmat valittavat hänen helvettipuheidensa saavan lapsensa näkemään painajaisia. Äidin mielestä ongelma on muissa ihmisissä ja heidän jumalattomuudessaan.
Äidin erityisenä huolenaiheena on synti ja synninteko, haureudesta tietysti puhumattakaan. Tätä kaikkea löytyy lähimpänä jo naapurista. Jeanette tarkkailee ja vetää omia johtopäätöksiään jo pienenä.
"My mother shrieked.
'Did you hear that?' she demanded, and poked her head round the kitchen door. 'The family life of snails, it's in Abomination, it's like saying we come from monkeys.'
I thought about it. Mr and Mrs Snail at home on a wet Wednesday night; Mr Snail dozing quietly, Mrs Snail reading a book about difficult children. 'I'm so worried doctor. He's so quiet, won't come out of his shell'
'No mum', I replied, 'it's not like that at all.' "
Vaikkakin Jeanette sopeutuu äärimmäisen hyvin osaksi uskonyhteisöä ja hänelle on suunniteltu lähetyssaarnaajan uraa, uskon tie helluntaikirkossa päättyy hänen kohdaltaan ensirakkauteen, jonka uskonyhteisö hänen äitinsä aloitteesta tuomitsee. Tämä tapahtuu nöyryyttävässä näytöksessä, jossa häntä ja hänen rakastettuaan Melanieta vaaditaan katumaan.
Melanie katuu, Jeanette ei. Hän ei ymmärrä, mitä Jumalalla voisi olla rakkautta vastaan. Vaikka hän edelleen kuuluu uskonyhteisöön sen mustana lampaana, hän kulkee jo omaa tietään välittämättä tehdä siitä kaikin osin selkoa äidilleen tai muille. Hän kokee äitinsä toimineen petollisesti ilmiantaessaan hänet. Muitakin petoksia äidin kontolta löytyy, sillä Jeanette on saanut vasta teini-iässä tietää olevansa adoptoitu. Äiti kieltää yhä tämän olevan totta, vaikka tytön biologinen äiti ilmaantui heidän ovelleen ja pyysi saada tavata tyttärensä.
Raamatun kahdeksan ensimmäisen luvun mukaan nimettyjen osien käänteitä säestävät tarinan kulun välillä keskeyttävät satujen ja legendojen mukaelmat, joissa Jeanetten tunteet saavat ilmaisunsa. Hän on Kuningas Arthurin Parsifal tai noitaoppilas hänet vanginneen noidan opissa. Miesten valta-asemaa kuvittaa satu prinssistä, jolle kelpasi vain täydellinen puoliso. Tarinat ilmaantuvat Jeanetten tarinan lomaan vähän kuten Wintersonin Majakanvartija-teoksen sivutarinat tulevat osaksi majakanvartijoiden (ja tarinankertojien) sukupolvenvaihdoksen tarinaa.
Helluntailainen uskonyhteisö manaa Jeanettesta ulos paholaisen häneen istuttamaa "miesten matkimista". Yhteisön ylimmässä johdossa päätellään, että perimmäinen syy Jeanetten ongelmaan on se, että paikallinen uskonyhteisö, johon hän kuuluu, on aina ollut vahvojen naisten yhteisö: naisille on siinä siis selvästikin annettu liikaa valtaa ja seuraukset näkyvät näin. Yhteisö ei kuitenkaan hylkää jäsentään - jos tämä vain suostuu hylkäämään oman itsensä. Aikansa umpikujassa taisteltuaan Jeanette tekee ratkaisunsa ja lähtee, sekä kirkosta että kotoaan.
Yhteisössä on tehty muunkinlaisia ratkaisuja. Salaisen tyttöjen keskisen rakkaussuhteen paljastuttua Jeanette tulee hämmästyksekseen tietämään, että yhteisössä on muitakin hänen kaltaisiaan, heistä ei vain tiedetä. Pikkukaupungissa kahdestaan paperikauppaa pitävät ja yhdessä asuvat naiset saavat osakseen paheksuntaa, mutta heihin suhtaudutaan päällisin puolin asiallisesti, koska he eivät kuulu helluntaikirkkoon. Myös uskonnollisessa yhteisössä on Jeanetten kaltainen vanhempi nainen, joka on ollut hiljaa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan ja tukee Jeanettea tämän jouduttua epäsuosioon.
Winterson kuvaa kirjassa tytön kasvua oman seksuaalisen identiteettinsä tunnistamiseen ja hänen sisäistä voimaansa. Selväksi tulee kuitenkin myös se, kuinka helposti nuori voisi murtua kirjassa kuvatun yhteisön ja oman äidin painostuksen edessä. Moni on murtunut ja murtuu edelleen vastaavissa tilanteissa ja joutuu kieltämään itsensä ja elämään itsensä varjona, tai pahimmillaan näkee tilanteesta ulospääsyn vain kuoleman kautta. Vaikka kirja kuvaa aikaa yli puoli vuosisataa sitten ja asiat ovat muuttuneet paljon, ei kirjan tarina ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.
Ja miksi appelsiinit? Jeanetten kodissa syödään paljon appelsiineja, niitä jaetaan puoliksi yhteisissä keskusteluhetkissä ja Jeanette saa niitä äidiltään huolenpidon osoituksina. Hän jakaa kadulla ihmisille appelsiineja yhdessä Jumalan sanaa levittävien julkaisujen kanssa. Kunnes Jeanetten äiti tyttärensä jo lähdettyä perustaa uskontokuntansa ensimmäisen mustille tarkoitetun avustusliikkeen ja uskoo, että mustat ihmiset syövät aina ananasta. Ananasta sitten käytetään muodossa jos toisessakin avustusliikkeen piirissä ja Jeanetten äiti toteaa filosofisesti: "Appelsiinihan ei ole ainoa hedelmä."
Kirjassa on oma vahva symboliikkansa ja niukka, mutta osuva ja omalla tavallaan hulvaton, lämmin huumorinsa. Molemmat saavat alkunsa tarinan syvästä henkilökohtaisuudesta. Lopulta voisi sanoa, että tarinat ja mielikuvitus pelastavat kirjan päähenkilön: ne, joilla on mielikuvitusta, pystyvät kuvittelemaan ulospääsyn ja saamaan itsensä uskomaan siihen.
Surullista kyllä, Jeanetten ulospääsy jääkin osittain mielikuvituksen tuottamaksi. Hän joutuu pohtimaan, missä määrin ihminen voi jättää menneisyytensä taakseen ja missä määrin pysyy aina osana menneisyyttään. Hän arvelee, että aina ihmisen tehdessä elämää muuttavia päätöksiä osa hänestä jatkaa elämäänsä kuin mikään ei olisi muuttunut.
Muistin ja autenttisuuden pohdintana kirja ehdottomasti on lukemisen arvoinen henkilökohtainen tutkielma siitä, minkä elämässä voi jättää taakseen ja mikä kulkee mukana. Ja mitä ei voi säilyttää, vaikka haluaisikin.
Kirjan ulkoasu kansikuvineen ja vinjetteineen viehättää minua kauneudellaan ja on hyvin sopusoinnussa sisällön kanssa. Kannen valokuva nimeltään Girl with a bicycle (1966) on Evelyn Hoferin.
"People have never had a problem disposing of the past when it gets too difficult. Flesh will burn, photos will burn, and memory, what is that? The imperfect ramblings of fools who will not see the need to forget." s. 120
"History should be a hammock for swinging and a game for playing, the way cats play. Claw it, chew it, rearrange it and at bedtime it's still a ball of string full of gnots."
Muut arvioimani Jeanette Wintersonin teokset:
Muualla:
Book review: "Oranges Are Not The Only Fruit" by Jeanette Winterson. Julia's Books 3.3.2018
Helena Rintala: Kuka keksi rakkauden mutta kielsi hedelmän? Kiiltomato 15.3.2008.
Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (Jeanette Winterson, 1985, 320 s.). Essin kirjat ja herjat 1.8.2011
Helmet-lukuhaasteessa 2025:
3. minua nuorempi päähenkilö
4. valvotaan yöllä
5. joku muu valinnut minulle (kiitos!)
6. esipuhe (introduction)
9. konflikti
17. päähenkilöllä lemmikkinä koira
20. tulisi hyvä elokuva tai tv-sarja (Winterson on itse käsikirjoittanut kirjan pohjalta tehdyn BBC:n minisarjan)
21. muusikko
23. pidän kirjan nimestä
30. hautajaiset
Kommentit
Lähetä kommentti