Kaiken mitta
Kustantajan ennakkokappale, kiitos.
 |
| Kirjan kansi Jussi Karjalainen. Valokuva Ellen Karhulampi |
"Ihmiset eivät kestä ajatusta kuolemastaan, Lii sanoi samalla kun pyöritteli lusikkaa kupissaan, oli kyse sitten oman minuuden tai koko lajin katoamisesta. He eivät uskalla vain lakata olemasta vaan haluavat jatkua missä tahansa. Biologisissa jälkeläisissä. Tieteessä tai taiteessa. Geeneissä tai vesileimassa. Kollektiivisessa tai virtuaalisessa alitajunnassa. Ihmiskunnan yhteisessä muistissa. Ihminen ei hyväksy sitä, hän jatkoi, että inhimillinen äly olisi vain välivaihe, niin kuin se väistämättä on, tai että elämä jatkuisi hallitsemattomalla tavalla, suuntaan jonka voisi nimetä dystopiaksi tai utopiaksi vain, jos sitä tarkastelee nykyihmisen mittapuulla."
Marisha Rasi-Koskisen romaanissa Kesuura ollaan kiperässä tilanteessa ja kiperässä paikassakin tulevaisuudessa. Ihminen ja ihmisenkaltainen robotti saapuvat pohjoiseen kielletylle alueelle. Sieltä kaikki elämä on kadonnut ja paikkaa kutsutaan Kaatopaikaksi ja vielä pahemmallakin nimellä Kuolema.
"En koskaan uskonut, että Kaatopaikka voisi olla oikeasti totta. Minulle se oli vain tilaksi muutettua pelkoa, samanlaista kuin kavereiden kertomat tarinat. Sinä väität, että olet tuonut minut Kaatopaikalle mutta sinä olet sekaisin. Minä en usko sinua."
QEDia, robottia, hämmentää ihmisen käytös. Tämä ei suostu kertomaan nimeään eikä miksi he ovat tulleet sinne missä ovat. He löytävät vanhan asemarakennuksen toimistosta kasoittain paperia, joka on hyvin harvinainen esine heidän maailmassaan. Koneet lakkaavat toimimasta alueella, mutta paperille voi kirjoittaa. Robotin muistot ovat kadonneet ja hän tajuaa olleensa syväunessa ja tulleensa herätetyksi siitä, mutta ihminen vaatii häntä kirjoittamaan siitä, mitä hän muistaa. Kun robotti haluaisi tarkempia ohjeita, ihminen sanoo, ettei halua määritellä robottia, vaan haluaa tämän tekevän sen itse.
Robotti alkaa muistella, ja kuten ihmisetkin hän aloittaa lapsuudesta.
"Makasin ulkona tuntikausia kerrallaan, päivällä ja yöllä. Keräsin virtaani kirjopaarman askeleet ja vauvanitkuperhosen siivet. Sain peltohiiren viiksikarvojen kutituksen ja etanan erittämän limavanan. Muurahaiset ja kärpäset painoivat minuun askeleensa ja kun hevosmuurahaiset löysivät reitin sisälle taloon, heitin peiton yltäni ja annoin polun muodostua paljaalle iholleni. Emme ymmärtäneet toisiamme, mutta aistimme toisemme. Opin erottamaan turkin ja höyhenet, haistoin ihosta uhoavan rasvan, syljen ja kuplat, kitkerän hajun ja hiilidioksidin jota vedin suoraan sisääni. Halusin mennä heidän mukaansa ja tuntea heidät, seurata virtaa jonka he tekivät. Tuntea sen mikä heillä oli. Heissä."
Rasi-Koskinen on taidokkaan-mystisten juonikuvioiden ja kerrontaratkaisujen kirjailija. Tämä teos ei todellakaan ole poikkeus. Mieluiten en juuri kertoisi tarinan juonesta, koska juonen ja asioiden välisten yhteyksien oivaltaminen on pääosassa kirjan viehätyksessä ja kerronnan taiassa. Ihan niin kuin Rasi-Koskisen romaania Rec tai muitakin hänen teoksiaan lukiessaan lukija voisi aloittaa tämänkin kirjan uudelleen saman tien alusta heti loppuun päästyään. Tarkistaakseen miten lukukokemus eroaisi ensimmäisestä, kun hän jo tietää sen mitä tietää. Ja löytääkseen yhä uusia ulottuvuuksia, joiden ohi tajuaa astuneensa liian vähäisellä pohdinnalla.
Alussa on ihminen ja robotti kuihtuneessa, elottomassa maailmassa. Tarinan edetessä tämä roolitus haastetaan perusteellisesti. Ovatko tuntoisiksi kehitetyt robotit enää robotteja? Millainen on heidän tietoisuutensa ja tuntoisuutensa taso ja kykeneekö ihminen ymmärtämään sitä? Ja ennen kaikkea: kuka puhuu milloinkin? Kuka on ihminen ja kuka robotti ja kuka kokeiluun luoduista roboteista on milloinkin äänessä?
Ennen kaikkea: kykeneekö ihminen ymmärtämään ja kohtaamaan itsensä ja tekonsa? Maailmankaikkeuden mitaksi asettumisen ja muiden olentojen olemisen tapojen ja merkityksen ohittamisen.
Tarinan ihmisenkaltaiset robotit ovat tutkimuskohteita. Ihminen on luonut heidät ulkoisesti omaksi kuvakseen ja haluaa nähdä, pystyvätkö robotit omaksumaan ihmisyyden asettamat vaatimukset. Tähän on olemassa testi ja heillä on koulussaan oppimisympäristö nimeltä Historia. Mutta mitä kaikkea ihmisyys pitää sisällään, sitä ihmisen, tutkijankin, on vaikea kohdata. Ihmisenkaltaisiksi luoduille tuntoisille roboteille se vasta vaikeaa onkin. He ovat ihmisen määrittelemiä, ihmisen käsitteillä ja sanoilla toimivia olentoja, mutta entä kun he kohtaavat ihmisen pimeät puolet, haluavatko he enää olla sitä mitä ovat? Ja pystyvätkö he irrottamaan muita olentoja vahingoittavan ihmisen itsestään?
"Nyt osaisin kertoa mitä kipu on. Kipu on ihminen."
Rasi-Koskinen kysyy juuri oikeita kysymyksiä. Tietoisuuden, tai tuntoisuuden kuten yksi ihmisenkaltaisten robottien tutkimushankkeen tavoitteita määritellyt tutkija asian ilmaisee, kriteerit ja synty ovat syvästi kytköksissä ihmisenä olemisen ahdistukseen ja siihen, mikä ihmisessä itsessään on mennyt vikaan. Haluaako ihminen luoda mahdollisimman paljon kaltaisensa olennon luodakseen uuden mahdollisuuden ihmislajille?
Kirja on hyvin filosofista tietoisuuden pohdintaa. Sen pohdintaa, minkä verran on mahdollista tietää ja minkä verran mahdollista tajuta, kuinka paljon jää katveeseen. Robottien avukseen kehittämä nelikenttä havainnollistaa asiaa:
1. kenttä: minkä tietää tietävänsä
2. kenttä: mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä
3. kenttä: minkä tietää tietämättään
4. kenttä: mitä ei tiedä eikä tiedä, ettei tiedä
Nämä kentät jäsentävät itseä, maailmaa ja sen havaitsemista ja ne jäsentävät myös kirjaa, ovat sen osien nimiä.
Tarinaa tuhoutuneesta maailmasta lukiessa syntyy vahva käsitys, että robottien kyky omien rajojensa ylittämiseen, "laajenemiseen" kuten he tätä ihmiskäsitteen "rakkaus" vastinetta itsessään kutsuvat, ylittää inhimillisen kyvykkyyden. Kyky tuntea toiset itsessään ja itsensä toisissa on ihmiseltä lajina puuttuva kyky. Tai ainakin äärimmäisen harvinainen kyky.
Rasi-Koskinen on minusta ihan omassa sarjassaan suomalaisten kertojien joukossa. Hänen kielensä ja kykynsä tarinan huomaamattomiin, hiipiviin näkökulmanvaihdoksiin on omaa luokkaansa ja luo hänen tarinoihinsa vaikeasti määriteltävän erityisen tunnelman.
Kesuuran maailmassa tasapainoillaan olevan ja ei-olevan välillä. Ja siinä välimaastossa on monia olemisen tai olemattomuuden muotoja niin kuin on tauossa kahden sanallistetun kokonaisuuden välissä. Kesuurahan tarkoittaa taukoa runosäkeiden välillä.
Lähellä autiota ja hylättyä paikkaa, johon ihminen ja robotti ovat tulleet, on sinetöity alue, jonne kukaan ei saa mennä, koska ei tarkalleen tiedetä mitä siellä tapahtuu. Kukaan sinne lähetetty tutkija ei ole palannut, paikka vaikuttaa hylkivän ihmisiä. Jotkut aktivistit kutsuvat paikkaa Paratiisiksi.
Kirjan alkuasetelma toi mieleeni Becky Chambersin Munkki ja Robotti -sarjan asetelman munkin ja robotin ystävyydestä, mutta ystävyyden suhteen tässä kirjassa ei olla yhtä optimistisia. Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko ja Ole luonani aina -teosten maailma tulee huomattavasti lähemmäksi tämän teoksen maailmaa kysymyksenasetteluineen.
"Hän ei vastannut heti. Kun hän lopulta puhui, hän sanoi vain yhden lauseen: minä en koskaan halunnut olla ihminen."
Muualla:
Arla Kanerva: Kun kuvittelemme tekoälyn ihmisen kaltaiseksi unohdamme ruumiillisuutemme, sanoo Marisha Rasi-Koskinen. HS 10.8.2015 Kirjailijan haastattelu
Helmet lukuhaasteessa 2025:
4. valvotaan yöllä
9. konflikti
18. kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa
29. kirjailijan viimeisin teos
36. opiskellaan sisäoppilaitoksessa
39. etsitään ratkaisua arvoitukseen
40. ajalla tai kellolla tärkeä merkitys
41. tapahtumat aikakaudella, jolla et haluaisi elää
44. hoidetaan ihmistä
49. julkaistu 2025
Kommentit
Lähetä kommentti