Lepytyslahjoja kuolleelle äidille
 |
| Kuva: Ellen Karhulampi |
Arvostelukappale kustantajalta, kiitos!
"Uhraa itsesi tulevalle hyvälle. Kiskaise taakka niskaasi joutuin, sinun se pitää kantaa. Suloista on ies niskassa hilautua pitkin elämän kelirikkoista tietä. On menty päin kultaista kaupunkia ja tiiliseinää. On seisty kiireellä korkean vuoren, ikuisuusnäkymien edessä ja montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa.
Väärässä oleminen. Yksin seisominen. Maailman akselin jylystä huumautuminen, Tuonelanmeren napapyörteisiin joutuminen, Kinahmin kurimuksen kurkussa kieppuminen, pimeyteen paiskautuminen. Raivo. Epäoikeudenmukaisuus. Väkivalta."
Sirpa Kähkösen uusin teos 36 uurnaa hiljentää minut mietteisiin, joille on vaikea tavoittaa sanoja. Se on tietenkin merkki siitä, että juuri niiden sanojen tavoittaminen on tärkeää.
Tyttären ja äidin suhteen ylisukupolvisia taakkoja on kuvattu useammassakin hiljattain lukemassani kirjassa, aihe kuuluu nykyhetken naiskirjallisuuden eniten käsittelemiin kipupisteisiin. Noissa pisteissä kirkastuu ja kaivertuu lihaan jotakin kaikkein oleellisinta naisena olemisesta.
Oksana Vasjakinan Haava, Susanna Alakosken Pumpulienkeli, Hanna Brotheruksen Ainoa kotini sekä jo aikaisemmin julkaistusta kirjallisuudesta viime vuosina uuteen kansainväliseen suosioon nousseet Vivian Gornickin Toisissamme kiinni ja Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia, erityisesti sen Lapsuus-osa, ja moni muu paljon huomiota saanut kirja sijoittaa äidin ja tyttären suhteen keskeiseksi teemaksi, jonka traumaattista sisältöä puretaan yrittämällä nähdä yli sukupolvien, tai ainakin siihen äidin sukupolveen. Samalla luodataan naisten historiaa ja elinolosuhteita menneillä vuosikymmenillä.
Sirpa Kähkönen on käsitellyt laajassa tuotannossaan paljon historiaa. Perheiden ja sukujen historiaa. Itse tunnustan lukeneeni tähän mennessä ainoastaan Kuopio-sarjan viimeisimmän Vihreä sali -teoksen. Senkin perusteella ymmärrän, että 36 uurnaa on avainteos tähän sarjaan ja kirjailijan tuotantoon, kirjailijan ja hänen sukunsa henkilökohtaiseen historiaan, josta osia sisältyy fiktiiviseen romaanisarjaan.
36 uurnaa ei ole romaani. Se ei ole myöskään totutussa mielessä muistelmateos. Pikemminkin se on eräänlainen samanistinen matka tuonelaan ja omiin alkusyihin. Väkevä manaus, näkyjen, muistojen ja oman historian tutkimisen jatkumo, jossa vammoja aiheuttaneet, kasvua vääristäneet ja traumoja ja osattomuutta tuottaneet asiat ja ilmiöt käsitellään juurta jaksaen, katsetta pois kääntämättä, osana koko suvun historiaa.
"Vaiettu tarina on suurin, se on valtameri, ja suurten tarinoiden rinnalla kaikki pienet vaimenevat, pienet vaatimukset muuttuvat naurettaviksi, ihmiset alkavat muovailla itseään tragediaan valmiiksi, alkavat ottaa marttyyrin asentoja, asemia - tai taittuvat omaan pienuuteensa, tuntevat ei-yltävänsä mihinkään, etsivät lohtua pienuuden suuruudesta, alkavat toteuttaa vähäpätöisyyden, rikkonaisuuden, mustalampuuden käsikirjoitusta."
Äiti on kuolemaansa saakka tähdentänyt, että perhehautaan, jonne hänet tullaan hautaamaan, mahtuu vain hänen lapsuudenperheensä, sitten hauta on täysi, kukaan muu ei enää mahdu siihen. Hautausjärjestelyissä käy kuitenkin ilmi, että nykystandardeilla hautaan mahtuu vielä 36 uurnaa. Tytär ymmärtää, että tämä olisi äidille järkytys, eikä tytär voi millään järjestelyillä muuttaa sitä, että hautaan tullaan tulevaisuudessa laskemaan muitakin. Niinpä hän päättää antaa äidilleen mukaan 36 lepytyslahjaa.
Lahjat, joita vastaanottamaan kertoja kutsuu äitinsä tämän kuoleman yksivuotispäivänä, ovat äidin elämänkaareen kuuluvia tärkeitä esineitä ja asioita, joiden antamisen yhteydessä tytär toivoo voivansa hyvittää jotakin mitä ilman äiti on elämässään jäänyt. Niin pahasti ilman, että äiti ei kestäisi ajatusta, että joutuu vielä kuolemankin jälkeen jakamaan lapsuuden perheensä muiden, esimerkiksi omien lastensa kanssa.
Tämä on kirjan vahva avausasetelma. Kirjaan sisältyy suvun historiaan liittyvää dokumentaatiota, mm äidin nuoruuden päiväkirjat ja arkistolähteitä Tammisaaren vankileiriltä ja Neuvostoliitossa Stalinin aikana kadonneista suvun jäsenistä. Kertoja asettelee ja tulkitsee löytämiään dokumentaarisia paloja paikoilleen suvun aikajanalle. Tätä tehdessään hän käy vuoropuhelua suvun naisten ja oman menneisyytensä kanssa.
Niin vahva on manaus, että se tuottaa näkyjä ja todellisuuden murtumia, joista mytologinen ja alitajuinen nousevat kerrontaan. Matka etenee Tuonen Tytin ohjaamana ja päättyy siihen, että tytär poistuu kuolleidensa luota taakseen katsomatta.
Minulle upeinta kirjan terapeuttisessa matkassa on Kähkösen kieli. Se on ennen kaikkea elettyä kieltä, kehonlämmintä murretta ja kielenkäytössä matkanneita muistoja vuosikymmenten takaa. Kirja on paljon enemmän kuin ansiokasta mikrohistoriaa, sen omaelämäkerrallinen paljaus ja ilmaisun mielikuvituksekas rohkeus kouraisevat lukijan sydäntä.
Imukupattiin, kuten sanoit, revittiin ja raastettiin, joka oli yleisilmaisu kaikelle kokemallesi. Ja kun kohtasimme ensi kerran, pääni oli imukupin suipentama ja sanoin:
Möö.
Paheksuvasti, kuten korostit.
Tämä on ollut usein toistettu fakta toivottoman rakkauden korkeakoulussamme, eri asteilla. Kertaus on opintojen äiti. Meni paikat rikki, tukka suoristui, taivaskin itki ja kartiopäisen kakaran suusta tuli protestoiva Möö."
Välivouhka, yksi kirjassa kootuista suvun vanhoista sanoista, kuvaa sanana kirjan minän elämänpituisia ponnisteluja: "henkilö, joka lakkaamatta lappaa ihmisten välillä viestiä vieden ja sovintoa hieroen".
"En lakkaa yrittämästä. Olen kuin puinen käki, hyppään ulos luukusta, kunnes koneisto hajoaa."
Lopulta pieni ja suureksi kasvanut, tarvittaessa kokoaan ja ikäänsä muuttava viestinviejä kuitenkin saa sukunsa saman pöydän ääreen, vainajina.
 |
| Anu Mykrän itkevät mummot kuvaavat naissukupolvien ketjua. |
Muualla:
Outi Hytönen: Äidin hiljainen perintö. Suomen Kuvalehti 17.8.2023 - Kirja-arvostelu.
Kirjailija Sirpa Kähkönen: Historia kirjoittuu meihin. Yle Radio Suomi Kutsuvieras. 9.7.2019 - Henkilökuva Sirpa Kähkösestä.
Jari-Olavi Hiltunen: Äidin kuolemaa suurempi suru oli tämän elämätön elämä. Satakunnan Kansa 16.8.2023 - Kirja-arvostelu
Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Tuijata-blogi 27.8.2023 - Kirja-arvostelu
Helmet-lukuhaasteessa 2023
kirjan voi sijoittaa vaikkapa kohtiin:
2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta
5. Kirjassa ollaan maan alla
6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate
8. Kirja kertoo pienestä kaupungista (Kuopio)
19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Kuopio, Tammisaari)
29. Kirjassa on minäkertoja
37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole
38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan
40. Kirjassa hylätään jotain
49. Kirja on julkaistu vuonna 2023
Kommentit
Lähetä kommentti