Lapsuuden arkkuun suljettuna
Tove Ditlevsen: Lapsuus (Tanskankielinen alkuteos:
Barndom, 1967). Suom. Katriina Huttunen. 142 s. Kansi: Elina Warsta. Kannen kuva: Ritzau Scanpix. Taitto:
Jukka Iivarinen, Vitale Ay. S&S 2021. Kööpenhamina-trilogia, 1. osa.
 |
"Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. -- Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä. On syytä epäillä että he ovat kulkeneet salaista oikotietä ja pukeutuneet aikuisen asuun vuosia ennen kuin oli aika."
Trilogian ensimmäisessä osassa Ditlevsen kuvaa lapsuuden kokemustaan ja kasvuaan Vesterbron työläiskaupunginosassa. Isä joutuu työttömäksi, kun Tove on 7-vuotias, ja tästä alkaa perheen köyhyys. Ammattiyhdistysaktiivi-isä kuitenkin lukee ja on haaveillut kirjoittamisestakin. Äidin mielestä kirjat ovat yksinkertaisesti vain valhetta ja lukeminen tekee omituiseksi.
Ditlevsen nimeää ulkopuolisuuden ja vierauden tunteen vallitsevaksi tunteeksi lapsuudessaan. Tämä tunne puolestaan ilmenee minusta teoksessa sen toteavana tyylinä, jossa roikutaan puolitiessä yksityiskohtaisella tarkkuudella tallentuneiden lapsuusmuistojen ja aikuisen näkökulmien välissä. Omien muistojen etäännyttäminen tai niihin liittyvän tunneyhteyden katkeaminen saa aikaan lakonisiin toteamuksiin tyytyvän tyylin silloinkin, kun on kyse syvästi tunne-elämään vaikuttavista tapahtumista.
Tyylissään Ditlevsen ilmentää konkreettisella tavalla dissosiaation vaikutusta persoonallisuuteen ja muistiin: tunnemuistot ovat jossakin ulottumattomissa, vaikka tapahtumamuisti toimiikin.
"Minua vaivaa paljon, ettei minulla ole aitoja tunteita, vaan joudun aina teeskentelemään niitä tai jäljittelemään muiden reaktioita. Kaiken on ikään kuin kuljettava kiertotietä ennen kuin tunnen mitään. Minua itkettää kun näen lehdessä kuvan onnettomasta perheestä joka on häädetty kadulle, mutta sama arkinen näky todellisuudessa ei kosketa minua."
Heti kirjan alussa avataan kertojan varhaislapsuuden syitä tunnekokemuksista irtautumiseen. Arvaamattomasti käyttäytyvä, vihainen ja katkeroitunut äiti odottaa vain pientä virheliikettä, -ilmettä tai -sanaa purkaakseen vihaansa tyttäreensä. Tyttären suurin päivittäinen tavoite pienen lapsen elämässään on onnistua olemaan herättämättä ihaillun, mutta pelottavan äitinsä huomiota niin että molemmat voisivat viettää aikaa omassa yksinäisyydessään. Tuosta hetken aikaa voimassa olevasta turvallisuudentunteesta lapsi kuitenkin kurottaa kohti jotain parempaa, tai ainakin toivoa siitä. Vähitellen kasvaessaan hän tuntuu menettäneen toivon tulla ympäristössään nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään.
Vierauden tunne jatkuu lapsuuden toveruussuhteissa. Omat todelliset ajatukset ja tunteet on pidettävä naamion takana ja oltava olevinaan kuin muutkin, samalla kaiken aikaa paljastumista peläten. Päähenkilö kokee muiden tyttöjen hyväksyvän helpommin tytöltä vaadittavan roolin. Itseään hänen on vaikea nähdä työläiskodin tyttären ajalle tyypillisessä tulevaisuudessa, jota rajaavat rippikouluikään päättyvä koulutus, nopea palveluspaikan etsiminen ja kunnollisesta ammattimiehestä haaveksiminen.
Ajankuvana 1930-luvulla naiseksi työläiskaupunginosassa varttuvan tytön elämästä ja perheestä kirja piirtää kaunistelemattoman kuvan sekä yhteiskunta- että sukupuolinäkökulmasta. Tyttönä oleminen on kaikin tavoin niin paljon vähäisempää kuin poikana, että omat unelmat ja ajatukset on parasta pitää vain omana tietonaan, ettei joutuisi naurunalaiseksi kaikkien silmissä. Erityisesti tämä koskee haavetta runoilijaksi ryhtymisestä.
Onneksi on kuitenkin kirjasto, joka avaa ovia kirjallisuuden maailmaan. Kirjaston ja kirjallisuuden merkitys päähenkilön elämässä tuo mieleen amerikkalaisen klassisen työläis- ja siirtolaiskuvauksen, Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissa (suom. 1938) ja miksei myös vaikka Elena Ferranten Napoli-sarjan lapsuuskuvauksen Loistava ystäväni, jonka tosin olen vain nähnyt tv-sarjana.
Kirjasarjan ensimmäisen osan päättyessä jätämme 16-vuotiaan Toven runovihkonsa kanssa miettimään, miten kasvaa mahdollisimman nopeasti puuttuvat kaksi vuotta, jotta häneen voitaisiin suhtautua kirjoittajana vakavammin ja hän voisi tarjota runojaan lehteen.
Mm. Kaarlen päivän palkinnolla palkittu kokenut ja pohjoismaista kirjallisuutta laajasti suomentanut Katriina Huttunen tekee tässäkin käännöksessään laadukasta työtä muutamista tekstiin jääneistä pikkuvirheistä huolimatta. Ihailen erityisesti tekstin persoonallista pilkutusta ja sen toimivuutta. Joissakin kohdissa jopa palasin tekstiä taaksepäin katsellakseni vain pilkkujen sijoittumista, pilkunrakastaja kun olen.
Postaukseni kirjan toisesta osasta Nuoruus
ja kolmannesta osasta Aikuisuus
Muualla:
Airi Vilhunen: Tove Ditlevsen: Lapsuus - tanskalaiskirjailijan kasvuvuodet 1930-luvun Vesterbrossa eivät olleet onnela. 26.8.2021 Kirsin Book Club.
Helmet-lukuhaasteessa 2023
voisin sijoittaa kirjan esimerkiksi seuraaviin kohtiin:
4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna
7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta
16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa
19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Kööpenhamina)
22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon (lapsuus, työläiskuvaukset)
29. Kirjassa on minäkertoja
33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun
Kommentit
Lähetä kommentti