Şebnem Işigüzel: Tyttö puussa

Suojassa maailman pahuudelta

Şebnem Işigüzel: Tyttö puussa (Alkuteos: Ağaçtaki Kız, 2016). Suomentanut Tuula Kojo. 348 s. Ulkoasu Jenni Jokiniemi. Kustannus Fabriikki 2020.

"Olen täällä, koska haluan elää.

Tai haaveilen erilaisesta kuolemasta."

"Ajan kanssa täällä puissa kynteni kasvaisivat, tukkani rupeaisi harottamaan, jalat muuttuisivat jäämiehen koiviksi, minusta tulisi metsätyttö. Todennäköisesti en olisi enää ihminen. Vaan enkö minä juuri siksi ollutkin täällä? Halusin muuttua joksikin muuksi. Ehkä osaksi tätä puuta. Huomaan kyllä, miten naiivisti ja typerästi tarinaani kertoilen. Siksihän minä hävisin sen romaanikilpailunkin. Korukieli puuttui." 

Mitä on tarvinnut tapahtua, että nuori tyttö kiipeää suureen puuhun Istanbulin Gülhanen puiston hiljaisessa osassa, päättäneenä ettei ikinä palaa elämään maan päällä?

Tyttö kertoo polveilevaa kertomustaan omalla tyylillään. Tyylillä, johon kirjassa kiinnitetään paljon huomiota, sillä lukijalle käy pian ilmi, että kyseessä on oikeastaan päänsisäinen jatkoluonnostelu hänen koulun kirjoituskilpailuun kirjoittamalleen romaanille, jonka kirjallisuuden opettaja ruoti ja haukkui luokan edessä perusteellisesti. Siksi kyseessä on myös romaani kirjoittamisesta ja kielellisestä itsereflektiosta. Reflektiosta, joka ulottuu sukupolvi- ja sukupuolieroihin siinä kuin luokkaeroihinkin.

Tyttö on 17-vuotias, mutta hänen elämänsä tuntuu olevan ohi. Niin paljon raskaita asioita on tapahtunut ja niin suurta syyllisyyden ja menetyksen taakkaa hän kantaa. Kun puun alle ilmaantuu poika, tyttö ajaa hänet tiehensä. Hän ei aio enää koskaan päästää ketään lähelleen. Mutta poika ei hellitä.

Kirjan ensimmäinen kappale kuuluu: "Tämä on tarina vapaudesta ja rakkaudesta. Tarina kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka ovat sairaita. Toinen heistä olen minä." 

Tarina johdattaa erään istanbulilaisen perheen ja suvun vaiheisiin ja nykyhetkeen. Tai ehkä oikeammin suvun naisten vaiheisiin, sillä tässä kirjassa miehet saavat tyytyä taustahahmojen asemaan. "Suvun tarina on aina loppujen lopuksi suvun naisten tarina." Tytön rakastama isoäiti, joka kiroilee kuin turkkilainen konsanaan, isoäidin tyttäret ja hänen tyttärentyttärensä, kirjan nykyisyydessä puussa haikaranpesässä nukkuva tyttö, ovat tarinan päähenkilöitä, samoin tytön ystävät.

Turkin ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne tulee esiin kaunistelemattomana ja kauheana. Yhteiskunnan väkivaltakoneisto ja mielipiteiden tukahduttaminen, nuorten toivottomuus ja näköalattomuus. Sananvapauden puute ilmenee myös kirjan kehystarinassa, romaanin kirjoittamisessa ja sen arvioimisessa, monissa vivahteissaan. Itsesensuurista itsemurhapommittajiin ja sotaan omia kansalaisia vastaan; sananvapaudessa on Turkissa kyse elämisen oikeudesta.

Nuoret vastustavat ympäröiviä olosuhteita, osoittavat mieltään ja haluavat taistella ihmisoikeuksien, rauhan ja paremman elämän puolesta. Heidän unelmansa murskaantuvat raa'asti.

Raskaista vaiheista ja tapahtumista huolimatta kirjassa on paljon huumoria. Sitä, kuten oman aikansa kieltäkin, on nuoresta ihmisestä yhtä vaikea kitkeä irti kuin vetää hänen kaikkia hampaitaan irti. Huumorissa - synkässä tai mustassakin - itää vielä jäljellä oleva toivo ja elinvoima, kaikki se minkä tappaminen vaatii enemmän kuin kidutusta. 

Isoäidiltä tytön kieleen on tarttunut arkaaisia ilmauksia, jotka elävät rinnan nykynuorten kielen kanssa, niin kuin eri aikakaudet ja muistot elävät nykyisyydessä. Kirjan luvut puolestaan ovat saaneet nimensä somen maailmasta, nykyisyyden sanankäyttötilanteista, jotka tyttö jättää taakseen puuhun noustessaan.

Kaupungin kerroksellisuus näyttelee tarinassa myös omaa rooliaan. Isoäidin "vain vähän kanahäkkiä parempi" talo ja sen purkaminen uusien kerrostalojen tieltä, tutkimattoman syvä kuilu talojen välissä ja rakennusaikaan löydetty hauta ovat perheen ja jo sitä edeltävien asukkaiden historian kaupunkiin jättämiä jälkiä. Jatkuvuutta edustavat suuret puut Gülhanen puistossa, arkeologi-isän entisen työpaikan vieressä, ja Arkeologisen museon puutarhan Kaakelipaviljonki, jonka katolla nuoret viettävät sadunomaisia hetkiä ajatellen, että vaikka koko kaupunki ja maailma katoaisi, he voisivat jäädä sinne turvaan, satoja vuosia sijoillaan olleen paviljongin katolle.

Mutta onnistuuko pako elämästä ja maan pinnalta? Kuinka suuri on ihmisen valinnanvapaus, ja mitä tapahtuu rakkaudelle?

Tyttö puussa on ensimmäinen Şebnem Işigüzelilta suomennettu romaani. Hän on Turkissa tunnettu kirjailija, jolla on laaja tuotanto. Toivoa sopii, että siitä heruisi vielä lisääkin suomennoksia. 

Tuula Kojon käännösteksti toimii erinomaisesti. Kojo tunnetaan turkin kielestä kääntävänä Orhan Pamukin suomentajana, joten turkkilainen kulttuuri ja todellisuus ovat hänelle tuttuja jo pitkältä ajalta.

Kustannus Fabriikki on osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka ilmoittaa julkaisevansa vuosittain neljä käännöskirjallisuuden helmeä. Vuodesta 2016 toimineen kustantamon kunnianhimoinen tavoite on ihailtava, toivon sille menestystä jatkossakin. Ainakin tämä teos tuo merkittävän lisän turkkilaisen kirjallisuuden suomennoksiin. 

Tästä kirjasta pitävät löytävät varmasti mieluista luettavaa myös Elif Shafakin kirjoista, joista toistaiseksi vain 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa on esitelty tässä blogissa. Siinäkin on kyse ihmisoikeuksista ja ystävyydestä, Turkista ja Istanbulista.

Muualla:

Leena Reikko: Tyttö puussa on raikas sukellus tämän päivän Turkkiin nuoren naisen silmin. Kulttuuritoimitus 26.2.2021

Helmet-lukuhaaste 2023:ssa

kirjan voi sijoittaa esimerkiksi seuraaviin kohtiin:

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

3. Kirjan nimessä on kasvi

16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (Istanbul, Gülhanen puisto)

29. Kirjassa on minäkertoja

40. Kirjassa hylätään jotain

Itselläni kirja menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä - kiitos suosituksesta, ja tämäkin kirjastonhoitaja evp suosittelee kirjaa lämpimästi!