Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

 

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava 2021. 315 s. Kuopio-sarjan osa 9. Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn.

Eletään joulunalusaikaa vuonna 1964. Nuoret lapsuudenystävykset Irene, Jaakko ja Leo, kuopiolaisen puutalokorttelin asukkaat, ovat tapahtumien keskipisteessä. Heidän elämänsä lähtevät uusille laduille dramaattisesti yhden pitkän päivän aikana, jota he muistelevat vuosikymmenten jälkeen. Tapahtumat koskettavat paitsi nuorten perheitä, myös kahta heidän elämäänsä lähellä olevaa perhettä. Kähkösen Kuopio-sarjaa lukeneet tunnistavat sarjan aikaisemmasta henkilögalleriasta ainakin Tuomen perheen.

Kähkönen vangitsee kuvauksessaan sodassa traumatisoituneen sukupolven lasten todellisuuden, jossa lapset saavat vanhempiensa mielestä kaiken aivan liian helposti ja ovat pullamössöllä syötettyinä kasvamassa mihinkään kelpaamattomiksi vätyksiksi. Vanhemmat eivät havaitse, kuinka lapset kantavat heidän traumojaan. Tämä taakka tekee kaikki kolme nuorta eri tavoin epäkelvoiksi siihen elämään ja niihin ponnistuksiin, joita heiltä odotetaan.

Irenen äiti on hajonnut kahdeksi eri persoonaksi, joista toinen on täynnä vihaa ja aggressiota tytärtään kohtaan. Jaakko kantaa salaisuutta ja häpeää siitä, että äiti on hermojensa vuoksi sairaalassa, ja kertaa naapureille yhä uudelleen isän sanoitusta äidin vierailuista siskonsa luona. Leo ei pysty vanhempiensa eikä opettajiensa silmissä tekemään yhtäkään asiaa oikein.

"Ja jokin herää minussa henkiin, jälleen kerran, se on tuskallista, mutta se tapahtuu kuitenkin, olen sen kokenut tuhannet kerrat, minut on painettu maahan ja peloteltu kiven rakoon, minua on lyöty ja minulle on sanottu, etten saisi olla olemassakaan, että olen huono, paha ja vihattava, väärä, turha ja hävettävä - ja kuitenkin olen tiennyt että se ei ole totta ja että jonakin päivänä minulle alkaa oma elämä jossakin hiljaisessa paikassa, jossa kukaan ei huuda ja jossa minä en häiritse ketään."

Nuorten kertojanääniin lomittuu iäkkään pariskunnan, puutarhaa ja kukkakauppaa pitävien Santeri ja Linnea Juurisen tarina, jonka käännekohdat vievät kansalaissodan aikoihin Helsinkiin ja Venäjälle ennen ja jälkeen vallankumouksen. Linnean sivistynyt, käytännöllistä tytärtään vierova äiti sylkee Helsingissä valkoisten voittajien joukossa kaikkensa menettäneitä, punaisia naisvankeja. Vallankumous tallaa saappaisiinsa upeat puutarhat ja Terijoen huvilayhteisön, jossa Santeri ja Linnea tekevät työtä. 

Eri sukupolviin kuuluvien henkilöiden tarinat leikkaavat toisiaan yllättävällä tavalla. Aluksi vain niin, että Irene menee tsuppariksi Juuristen kukkakauppaan.

Kähkönen tavoittaa hienosti henkilöidensä sisäisen puheen. Henkilöiden ajatukset milloin poukkoilevat, milloin lipuvat ja kieppuvat aiheesta toiseen, elämänvaiheesta toiseen, kullekin ominaisella tavalla. Kieli on hersyvää, uusia ilmaisuja ja näkökulmia pursuavaa, sanoilla ja sanonnoilla leikittelevää.

Krista Putkonen-Örn, yksi lempilukijoistani, välittää kirjan maailman elävästi kuultavaksi.

60-luvun elämäntapa piirtyy näkyviin Neuvostoliiton ystävyysvierailuineen, avaruusajan aukeamisineen ja koskaan Suomeen tulemattomine Beatlekseineen. Eikä ajankuvan elävöityminen ole vähiten velkaa aikakaudelle tyypilliselle savolaisdialogille.

Tarinan tragedia tapahtuu koska asiat johtavat toisiin. Koska ympäristö vahvistaa torjutun, väheksytyn ja pahana pidetyn nuoren kokemusta itsestään ja siitä, miten mahdotonta elämässä on saavuttaa haluamaansa.

Vihreä sali; mikä se on? Juhlapaikka, kokoontumispaikka, metsä, kukkakauppa. Juhla, johon ihminen voi saapua tervetulleena ja odotettuna vieraana. Kaikki eivät saa kokea omaa Vihreää saliaan, mutta ainakin unelman siitä. Ja lopuksi saniaisten vihreän.

Kirjan pohjavire on raskas, mutta se ulottaa latvuksensa valoon, jota ovat ystävällisyys, apu, välittäminen - ne pilkahtavat esiin, kun toivo tuntuu jo menetetyltä.

Sirpa Kähkönen on ollut Finlandia-ehdokkaana jo useampana vuonna. Tänä vuonna seuraan hänen sijoittumistaan erityisellä mielenkiinnolla.

"Räpytän silmiäni, tai nukahdanko, olen väsynyt odottamaan ja sydämeni lyö verkkaisesti, ja kun taas avaan silmäni, notkossa seisoo hiljaisia olentoja, vihreys kietoo heidät, he ovat lähteneet liikkeelle, he ovat kokoontuneet sinne, ilta laskeutuu vaiti, sisareni häivähtää puron partaalla, hän on laskenut hiukset hartioilleen ja hänen leninkinsä hulmahtelee, he ovat karanneet, he ovat lähteneet rautaisten aitojen takaa ja läkähdyttäviltä aukeapaikoilta, aroilta joille heidät on viety pakolla, he ovat kulkeneet pitkän matkan, he kohisevat menneitä sanoja; astun törmälle ja kuljen sitä alas, käännyn katsomaan taakseni --

He ovat jalopuita, versoja vanhasta puusta, juhlavieraita; tämä on sali, jota jääkauden muovaama töyräs ja makeana virtaava puron uoma suojaavat, tämä on Vihreä sali, tanssiaiset alkavat pian, minun sisareni hiukset kahisevat tuulessa, ja minä kiedon käteni hänen ympärilleen, lujasti, ja kun hän kumartuu minun puoleeni, minä tajuan: hän on edesmennyt, edeltä mennyt, niin kuin kaikki tässä salissa---"