Siirry pääsisältöön

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

 


Maritta Lintunen: Boriksen lapset: novelleja. WSOY 2021. 201 s.

Mitä kaikkea itärajojemme yli onkaan kulkenut, nyt ja ennen. Millä tavoin on katsottu rajantakaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä, rajan molemmin puolin?

Maritta Lintusen novellikokoelma kuvaa yhdeksällä novellillaan kontakteja itään. Karjalaisia, jotka ikävöivät juuriaan; sodassa kaatuneiden omaisia, jotka vuosikymmenien jälkeen haluavat saada sukulaisensa luut kotimaan multaan; menneen Viipurin kosmopoliittista elämää; nykyhetken venäläisiä talonostajia Suomessa ja suomalaista pitkän matkan graduntekijää, joka haluaa luoda palan gradunsa Edith Södergranin Raivolaa rajan tälle puolen.

Lintusen tekstit ovat tässäkin kokoelmassa yllättäviä, omalla tavallaan humoristisiakin käänteissään. Huumoria löytyy myös kipeiden tapahtumien maaperästä, tai oikeastaan varsinkin sieltä. Epäluulo, joka saa pitämään rajan yli eksynyttä lasta vakoojana tai venäläistä talonostajaa edelleenkin vihollisena, saattaa ihmisten välisessä törmäyksessä muuttua joksikin muuksi, vaikka yllättäväksi kädenojennukseksi, kun toisen inhimillisyys valkenee.

Lintusella on kyky piirtää ihmisensä tiettyyn hetkeen niin, että heidän elämänsä jatkumo hahmottuu vain muutamalla viivalla heidän taustalleen. Ehkä tämä on yksi syy siihen, että tekstit ottavat helposti mukaansa, lukijan ei tarvitse ponnistella päästäkseen tilanteisiin sisään.

Novelleissa ja niiden loppuratkaisuissa on Lintuselle tyypillisesti runsaasti tilaa. Asioita ei selitetä puhki. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia.

Musiikki, musiikin voima, on läsnä useammassakin novellissa. Niminovelli Boriksen lapset kertoo nuoresta viulunsoittajasta, joka saapuu Paltamosta Viipurin Musiikkiopistoon koko kotikylänsä väen kannustamana. Koti on ollut niin köyhä, ettei instrumentin hankinnasta ole ollut puhettakaan, joten poika on itse veistänyt puusta itselleen soittimen. Opiston ankara johtaja Boris Sirpo antaa pojalle opistossa vuoden koeajan, vaikka poika 17-vuoden iässään on oikeastaan jo liian vanha soitto-opetukseen. Kun jatkoaikaa ei heru ja pojan pitäisi palata kotiinsa, poika katoaa. Jäljelle jää vain joukko sävellyksiä ja päiväkirja Viipurin ajasta vuonna 1935. 

Mitä menneestä tai ihmisestä jää jäljelle onkin kokoelman keskeisiä teemoja. Evakkoon lähteneestä perheestä jää vain Arabian astiaston sirpaleita aikaa sitten puretun kotitalon tunkioon. Karjalaan toiselta puolelta Neuvostoliittoa pakkosiirretyn perheen kotiseudusta vain heidän itsensäkin satumaisiksi tajuamia muistoja, jotka pikemminkin erottavat kuin yhdistävät menetettyyn kotiseutuun; sittenkin vielä, kun neuvostojärjestelmä kaatuu ja matkustaminen maan sisällä olisi mahdollista. 

Mielikuva rajasta on teksteissä monimerkityksinen, ei ole kyse pelkästään kahden valtion välisestä rajasta. Raja voi olla myös vaikka sosiaaliluokkien välinen raja. Samoin rajana katsotaan muistin ja todellisuuden suhdetta, tai elämän ja kuoleman. Mikään näistä rajoista ei voi olla täysin suljettu, sillä rajan olemassaolo sekä torjuu että vetää ihmisen kiinnostusta puoleensa, haastaa ja luo kihelmöivän energiakentän, jossa uudet asiat mahdollistuvat.

"-- mies ei tiennyt, että joskus tuuli availi kuoleman ja elämän välistä ovea. Silloin viestejä kulki yli outojen vyöhykkeiden. Ja jos tulkitsi merkit oikein, oli mahdollisuus hiipiä kohti rajatonta onnea."


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pirkko Saisio: Passio

  Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. 732 s. Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio. Saision muhkea Eurooppa-kronikka alkaa keskiajan koitosta, askeesia Firenzen ylimyksille saarnanneen munkki Girolamo Savonarolan mestauttamisesta ja Firenzen kaupungin vapautumisesta maallisiin iloihin. Matka jatkuu halki vuosisatojen yhä uusien kertomusten muodossa.  Kertomuksia yhdistää punaisena lankana - tai punaisena rubiinina - firenzeläisen ruhtinattaren mieheltään saaman korun kierto omistajalta toiselle. Korun, jonka ruhtinatar oli määrännyt haudattavaksi mukanaan, sillä hän aavisteli, että hänen miehensä hänelle lahjaksi teettämään upeaan, hyvän ja pahan tiedon puuta käärmeineen kuvaavaan koruun, olisi tarttunut jotakin sen antamiseen liittyneen tilanteen vahvoista tunteista ja koru tuottaisi onnettomuutta kantajalleen. Ruhtinattaren toiveesta huolimatta koru ei päädy lopullisesti maan poveen hänen mukanaan, vaan aloittaa muotoaan aina omistajansa tarpeiden mukaan vaihdellen merkillisen kiertokulu

Eilispäivä ei kuole

Liisa Näsi: Eilispäivä ei kuole - Spekulatiivisen fiktion novellikokoelma. Basam Books 2019. 177 s.  Esikoiskirjan novellien maailma yllättää. Painajaismainen tai sadunomainen todellisuuden osa valtaa niissä alaa, kunnes vähitellen täyttää koko näyttämön. Näsin teksti ironisoi ja tuottaa hyperbolista todellisuuskuvausta nykyhetken ja kuvitellun tulevaisuuden elämänpiiristä.  Ikuisen unen parfyymia vanhuksille, kapitalistidodoja, metsän maahisasukkien loputtomia kauneusleikkauksia ihmiseksi muuttumista varten, entinen kettutyttö sivettikissojen kasvattajana pakkosyöttämässä kissoille kahvinpapuja luksuskahvin valmistamiseksi kissojen ulosteista... Personal shopperit auttavat asiakkaat valitsemaan kaikkein kalleimmat ja ylellisimmät valtion luomutuotteet. Työllistäminen vaatii jokaisen panosta valtiollisten sloganien mukaan, ja panos on kuluttaminen. "Samaan aikaan toisaalla" luonto iskee takaisin. Norsumatriarkan muisti ja kosto ulottuvat yli kuoleman. Lapset havaitsevat näkym

Takaisin lapsuuden kauhuihin: Jag for ner till bror / Lähdin veljen luo

      Karin Smirnoff:  Jag for ner till bror (2018). Lähdin veljen luo. Tammi 2021. 294 s. Suom. Outi Menna.  Smirnoffin kirjan alkuasetelma muistuttaa vähän Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Päähenkilö, nuorehko nainen, matkustaa hyvin pitkän ajan jälkeen entiselle, syrjäiselle kotiseudulleen Västerbottenin Smalångerin kylään. Siihen yhtäläisyydet melkein päättyvätkin, sillä siinä, missä Karilan tarina alkaa tästä kehkeytyä ja laveta kohti mielikuvituksellista seikkailua, Smirnoffin tarina kapenee ja tarkentuu kohti tuskallisia muistoja lapsuuden tapahtumista.  Henkilöiden keskustelut kuitenkin sukeutuvat samaan malliin sekä Karilalla että Smirnoffilla. Lauseet ovat yksisanaisia, keskeytyvät; ääneen lausuttuihin kysymyksiin ei tule vastauksia, mutta joskus niitä tulee lausumattomiin kysymyksiin. Kun Karilan syrjäseutujen outoudesta nouseva huumori on veijariromaanimaista ja kansanperinteen fantasiamaailmoista nousevaa, Smirnoffin huumori on sysisynkkää kuten myös tarina,